IRC-Galleria

Vedin eilen Helsingissä kummitustalokierroksen ja lupasin että kirjoitan tapahtumasta "pienen" yhteenvedon. Tilaisuus oli toinen laatuaan, ensimmäisen järjestin talvisessa Helsingissä tammikuussa 2009. Tuolloin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä ja kävimme silloin läpi kuusi kummituspaikkaa. Mukana olivat silloin Bulevardin apteekki, Aleksanterin teatteri, Metropolia, Ruttopuisto ja Marski-hotelli. Lopuksi osa porukasta lähti metrolla vielä Puotilan kartanolle, joka oli ehkä kierroksen mielenkiintoisin osuus, sillä henkilökunta kertoi paikalla omia kokemuksiaan ja tietojaan.

Tällä kertaa reitti oli hieman toisenlainen ja ilma oli tunnelmallisen synkkä, hetken jopa hieman sateinen. Kohteet olivat osittain samoja, mutta tarjolla oli niiden osalta hieman lisätietoja ja uutta näkökulmaa edelliseen kierrokseen nähden.

Kaikkiaan varsinainen kierros kesti tällä kertaa pari tuntia, jonka jälkeen osa 17 hengen ryhmästä jäi vielä keskustelemaan ravintola Kappeliin, jossa on kerrottu esiintyneen poltergeist-tyyppistä kummittelua 80-luvulla ja tätä olisi käsitelty aikanaan jopa MTV3:lla. Kappelin kellarin kabinetissa ovat väitetysti lasit kaatuilleet pöydällä itsestään ja yläkerrassa vastaavasti tuolit. Kummituksen kerrotaan availleen myös ovia. Kappelin kummitukseksi epäiltiin ravintoloitsija Josef Volontia 1900-luvun alusta jonka aikana ravintolassa juhli silloinen Suomen kulttuurin kerma Jean Sibeliuksesta Eino Leinoon. Nykyinen henkilökunta ei kuitenkaan tiedä asiasta enempää kuin mitä ovat asiasta joskus kuulleet.


Rajatiedon keskukselta lähdettyämme ensimmäinen kohde oli Albertinkatu 18, jossa Matti Haapoja suoritti kuuluisimman murhansa. Haapoja oli ollut tuolloin karkoitettuna Siperiaan, josta hän kuitenkin karkasi ja päätyi Helsinkiin vuonna 1890 markkinoiden aikaan. Hän suuntasi pian tuntemaansa osoitteeseen Albertinkadulla, jossa puuhökkelissä asusteli kurtisaani nimeltä Maria Jemima Salonen. Siellä koputtavalle Haapojalle oven avasi iäkäs huushollarimamma, joka toimitti päivisin talon askareita, mutta poistui illaksi, jolloin Haapoja pääsi vapaasti pitämään lystiä kurtisaanin seurassa..

(jouduin pätkimään tämän artikkelin kolmeen osaan, koska galtsu hyväksyy nykyään vain alle 10.000 merkkiä pitkiä kirjoituksia)

Seuraavana aamuna huushollari palasi Albertinkadulle taloustöihinsä ja kauhukseen hän löysi makuuhuoneesta Maria Jeminan kuristettuna ja tukehdettuna omaan tyynyynsä. Poliisi saapui rikospaikalle ja he lähtivät huushollarin kanssa tunnistamaan murhamiestä Porvooseen, jonne markkinat olivat Helsingistä siirtyneet. Hetken kuluttua huushollari tunnisti Haapojan, joka saatiin pidätettyä nopeasti vaikka tämä oli piilottanut suuren puukon hihaansa. Kuulusteluissa Haapoja huusi mammalle, että tappaisi vielä tämänkin.

Haapoja kuitenkin hirtti itsensä vankilassa. Sen jälkeen Albertinkatu 18:sta on tarinan mukaan saattanut tuntea äkäisen aaveen läsnäolon. Jotkut arvelevat, että paikalla kummittelevat sekä onnettoman kurtisaanin että hänen murhaajansa henget. Haapojan sanotaan odottavan sopivaa hetkeä kostaakseen hänet ilmiantaneelle taloudenhoitajalle. Tarina on niin legendaarinen, että se on päässyt jopa Wikipediaan.

Seuraava kohteemme oli entinen Suomen kansallisoopperan talo, jossa tarinan mukaan vaeltaa venäläisen upseerin haamu. Oolannin sodassa palvellut sotilas sai surmansa Ahvenanmaalla Bomarsundin pommituksessa ja saapui oopperaan, kun pommituksessa sirpaloituneita kiviä toimitettiin Aleksanterin teatterin rakennusaineeksi.

Aleksanterin teatteri valmistui vuonna 1979 ja näki ensiesityksensä maaliskuun 30. päivänä vuonna 1880, jolloin paikalla esitettiin Charles Gounodin ooppera Faust. Tästä lähtien erilaiset selittämättömät ilmiöt ja talossa vaeltava upseerin hahmo ovat hätkähdyttäneet teatterin työntekijöitä. Teattetteritalo muuttui myöhemmin oopperaksi ja kun Kansallisoopera muutti vuonna 1993 uuteen taloon, järjestettiin vanhassa oopperassa jäähyväisnäytös. Sanotaan, että kesken esitystä yksi näyttämön ovista avautui kuin itsekseen. Haamu-upseeri halusi kenties hänkin jättää jäähyväiset oopperalle...

Kummituksiin liitetään yleensä jokin traaginen historiallinen tarina eikä Aleksanterin teatterin haamu ole siitä poikkeus. Jotkut arvelevat, että haamu saapui paikalle kun Keisarin antamien rahojen loputtua kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg päätti kuljetuttaa kiviainesta tuhoutuneelta Bomarsundin linnoitukselta Ahvenanmaalta. Kerrotaan, että teatterilla kummitteleva upseeri olisi rakastunut tulisesti erääseen suomalaiseen naiseen ennen kuolemaansa, eikä hänen sielunsa voinut irrottautua Bomarsundista. Epäonninen soturi sai surmansa kun englantilaisten laivasto pommitti linnoitusta vuonna 1854. Neljän päivän pommitusten jälkeen linnoitus antautui ja osana rauhansopimusta se räjäytettiin maan tasalle.

Tiistaina 30. päivä maaliskuuta 2010 tuli kuluneeksi 130 vuotta talon avajaisista. Tänä aikana rakennuksessa on havaittu useasti selittämättömiä asioita. Milloin kenkiä ilman jalkoja, milloin ikkunan ohi kulkevia hahmoja. Milloin suljettuja ovia, silloin kuin niiden pitäisi olla auki. Öisin yksin yläkerran toimistossa työskentelevä voi kuulla klassista musiikkia, vaikka talossa ei pitäisi olla ketään paikalla.

Paikalla työskennelleet tietävät kertoa hyvinkin konkreettisia kokemuksia, joita tapahtuu säännöllisesti vielä nykyäänkin. Edellisellä kierroksella muuan osallistuja kertoi vahtimestarin kokemuksista joitakin vuosia sitten, josta hän lähetti ennen tämänkertaista kierrosta seuraavanlaisen selostuksen: Vaksi oli sulkemassa talon ovia näytöksen jälkeen tarkistettuaan, että kaikki muut olivat jo lähteneet. Yhtäkkiä hän kuuli raskaita miehen askeleita oven takaa tyhjästä huoneesta. Hän tarkisti huoneen, kysyi "onko täällä joku" ja kuuli selvästi raskaan huokauksen. Ketään ei kuitenkaan ollut paikalla. Suljettuaan oven hän kuuli askeleet uudelleen. Tämä tapaus oli miehen työn aikana toistunut useamman kerran. Mies on luotettava, tervejärkinen henkilö.

Tämänkertaisella kierroksella puolestaan kävimme yllätysvierailulla tervehtimässä teatterin vahtimestaria, joka kertoi omista kokemuksistaan. Mielenkiintoinen yhteensattuma oli, että hänellä oli juuri aiemmin sinä samaisena päivänä ollut selittämätön kokemus - kaikkiaan niitä kun on hänellä ollut vain kolme sen kahden vuoden aikana, jonka hän on työskennellyt Aleksanterin teatterissa. Vahtimestarin kertoi mm. seuraavanlaisen tarinan:

Oli aamu ja odotin työkavereita töihin. Ja kuulin kuinka verstas joka on siinä vieressä yläpuolella, niin siellä lähtee pölyimuri käyntiin ja sitten sirkkeli lähtee käyntiin. Ajattelin että nyt ne (työkaverit) tuli tuli sitten töihin eikä ne voinut sitten edes huutaa siitä.

Menin sitten katsomaan sinne verstaalle, siellä on kaikki täysin pimeänä, voimavirtapistokkeet on pois seinistä kukaan ei ole voinut niitä siinä ajassa mitään käytännön pilaa tehdä, koska kukaan ei olisi siinä ajassa ehtinyt tehdä sellaista. Siellä oli täysin hiljaista.

Tämä on kolme kertaa käynyt ja tänään siis juuri viimeksi... Täysin sama juttu, täysin tunnistettava pölynimuri lähtee käyntiin ja sitten kuuluu niin kuin pöytäsirkkelillä puuta sahattaisiin. Tänään minulla oli ensimmäisen kerran toinen henkilö kanssani ja totesin että nyt siellä on se kummitus. Käytiin katsomassa, verstas oli jälleen pimeänä, koneet irti seinästä...

Vahtimestari kertoi kuulleensa, että vastaavia tapauksia on esiintynyt myöskin Turun ruotsalaisessa teatterissa, joissa on hänen tietojensa mukaan ollut monesti useita todistajiakin läsnä. Kuusankosken teatterista hän puolestaan kertoi kuulleensa kummituksesta, joka sytyttelee selittämättömästi valoja.

Hän oli itse nähnyt myös hahmon, joka liikkui näyttämön verhon takana, mutta muilla henkilökunnasta on vielä selkeämpiä kokemuksia mm. teatterin ullakolta, josta käsin sammutetaan ilmeisesti paikan ilmastointi. Vahtimestarin saatua juttunsa päätökseen paikalle ponnahti sattumalta eräs teatterissa työskentelevä nainen, joka kertoi seuraavanlaisesta tapauksesta:

Hän oli mennyt aamulla äänitarkkaamoon, jossa tulee ilmeisesti irroittaa tekniikan kopista (induktio)silmukka. Siinä ei ole sähkövaloja ja hän näki hämärässä käytävässä miehen hahmon, joka oli vähän aikaa siinä ja sitten vain hävisi.

Nainen kertoi tietenkin säikähtäneensä ilmestystä "ihan kauheesti" ja poistui nopeasti laitettuaan silmukan. Sen jälkeen teatterin ohjaaja tuli sitten töihin, jolle hän siinä kahvipöydässä istuessaan totesi, että teatterin valot olivat huonosti (koska nainen ei ollut yksin uskaltanut mennä säätämään valaistusta). He lähtivät nousemaan sinne kun joku siinä samaan aikaan nosti sitten niitä valoja. Kummatkin katsoivat hämmästyneenä toisiaan ja 40 vuotta teatterissa työskennellyt ohjaaja oli varma, että valot eivät nouse sillä tavalla itsestään.

"Tässä oli tämä minun kummituskokemukseni", päätti nainen lopulta kertomuksensa ja jatkoi tehtäviensä pariin.

Vaikka ilmiöt ovatkin pelotelleet henkilökuntaa, haamun sanotaan olevan kuitenkin ystävällinen. Tosin esityksien aikana rakennuksen yli satavuotiaan hissin ovet on kuulemma pidettävä pois käytöstä, koska ne pitävät liikaa ääntä lähtiessään selittämättömästi käyntiin.

Käsite oopperan kummituksesta voi kuulostaa kliseiseltä. Miltei jokaisessa esittävän taiteen talossa on kerrottu olevan jonkinlaisia vaeltavia henkiä. Herää kysymys, miksei liiketalouden maailmassa puhuta ikinä haamuista. On sanottu, että jokaisella ihmisellä on aina oma energiansa ja voidaan arvella, että tällaiset teatraaliset paikat saattavat vetää näitä ilmiöitä puoleensa.

Seuraava kohteemme oli vanha tuttu Bulevardin apteekki. Tarina kertoo, että apteekin farmaseutti kohtasi eräänä sateisena syysyönä asiakkaan, jota ei voinut enää auttaa. Seuraava noudattaa selostusta Sami Aaltosen kirjassa Aavetaloja, täydennettynä joillakin omilla lisäyksilläni ja tarkennuksillani.

Tapahtumat alkoivat, kun päivystävä farmaseutti lähti noutamaan lääkkeitä kellarin varastosta täydentääkseen myymälän hyllyjä. Porraskäytävän katkaisija ei toiminut, ja farmaseutti luuli, että lamppu oli palanut. Hän päätti laskeutua portaat pimeässä ja sytyttää alhaalla varaston valon. Kapeilla kierreportailla farmaseutti huomasi loimotuksen kellarista. Hän ajatteli, että kollega oli unohtanut varaston valon päälle, mutta erehtyi.

Lääkevaraston ovella huojui valoa hehkuva hahmo, josta erottuivat pää, hartiat sekä epämääräisen muotoinen värähtelevä viitta. Hahmo alkoi hivuttautua kohti farmaseuttia, kuin jotakin anellen. Farmaseutti pakeni kohti yläkertaa ja toivoi pelottavan näyn katoavan, mutta portaiden yläpäässä hän huomasi hahmon yhä seuraavan. Jokaisella kierreportaiden askelmalla hahmon viitta värisi nopein, aaltoilevin liikkein. "Mene Kristuksen nimeen!" Farmaseutti huusi ja juoksi valaistuun apteekkiin. Hän lukitsi itsensä päivystyshuoneeseen ja odotti kauhuissaan, mitä tuleman pitäisi. Henkiolento oli kuitenkin siltä yöltä hävinnyt.

Tarina on tyypillinen urbaani legenda, sillä joidenkin lähteiden mukaan tapaus olisi sattunut vuosisadan alkupuolella kun itse apteekki on perustettu vasta vuonna 1940. Eli jos ilmiö on tapahtunut, sen täytyy olla suhteellisen tuore – en kuitenkaan tiedä, onko itse tätä apteekkaria koskaan haastateltu tai onko häntä edes olemassa. Paikan nykyinen henkilökunta ei tiedä asiasta sen enempää kuin lehtitiedotkaan.

Väitetään että Bulevardia-apteekki on kokenut myöhemmin muitakin mustaan surmaan menehtyneiden vierailuja. Myöskin viereisellä Bulevardilla on kerrottu tehdyn havaintoja tummiin pukeutuneesta naisesta, joka katoaa mystisesti vastaantulijoiden näköpiiristä. Valitettavasti nykylääketiede ei voi pelástaa muinoin ruttoon kuolleita - eikä heidän levottomia sielujaan.

Suomen Tiedeseuran arkistosta pitäisi löytyä pöytäkirja, joka kertoo huoneeseen itsestään sataneista rahoista. Tapauksen silminnäkijöistä on myöhemmin haastateltu ainakin taiteilija Ester Halliota os. Jäntti (s. 18.10.1895 Lapinlahdella, k. 7.1.1978 Helsingissä), johon pohjautuva oheisenlainen kertomus löytyy Aikki Perttola-Flinckin kirjasta ”ihmistiedon rajamailla”. Tapauksesta löytyy kuvaus myös Esko Mustosen teoksesta ”Tuntematon voima – poltergeist”.

Tapaus sattui syksyllä 1917, jolloin Hallio opiskeli Ateneumissa ja asui opiskelutoverinsa Inni Siegbergin, lehtori Artur Siegbergin tyttären luona. Siegbergin perhe oli maalla lukuun ottamatta sairaanhoitajatytärtä joka oli työssä silmäklinikalla. Hallio oli asunnossaan erään toisen opiskelijatoverinsa kanssa.

Naiset keskustelivat keskenään muun muassa kummituksista kun äkkiä asunnosta kuului pieni napsahdus ja pian sen perään toinenkin. Naiset kummeksuivat ääniä ja etsittyään syytä, löysivät lattialta kaksi isokokoista palttoon nappia. Toverukset epäilivät toisiaan ja naureskelivat, ettei nyt saa pelotella.

Seuraavaksi kuului metallinheleä napsahdus ja parkettilattialle putosi metalliraha, joka vieri vähän matkaa ja pyöri vielä paikallaan. Pian rahoja alkoi tulla alle lisää, välillä viiden minuutin välein, joskus vartin välein. Siinä vaiheessa naiset olivat kauhusta kalpeina ja menivät viimein kutsumaan käytävän toisella puolella asuvan virolaisen naisen myöskin katsomaan tätä ihmettä. Siinä vaiheessa rahoja sateli jo viereiseenkin huoneesee, ruokasaliin, jossa oli niin ikään parkettilattia ja metallin kilinä kuului selvästi.

Naiset lähteä kertomaan asiasta Arttu Brummerille (19.5.1891-4.3.1951), jolla oli Fabianinkadulla suunnittelutoimisto yhdessä Topi Vikstedtin (12.5.1891-6.5.1930) kanssa. He palasivat sitten joukolla asunnolle mukanaan nämä kaksi suunnittelijaa myös joku toimistolla läsnäollut Vainio-niminen herra.

Siegbergit asuivat Lönnrotinkadulla lähellä Elias Lönnrotin patsasta Glion talossa. Ennen talolle tuloa joukosta erosi peloissaan ollut virolainen, joka lähti pyytämään paikalle lankoaan manaamaan ilmiön pois. Kyseinen herra tulikin paikalle Raamattu mukanaan ja hän luki muutamia loistuja pyytäen oudon ilmiön loppumista. Lopetettuaan mies kuitenkin pelästyi ja lähti kiireesti pois, sillä tyhjästä putosi jälleen raha, tällä kertaa hänen raamattunsa päälle.

Joku herroista sitten ehdotti, että paikalle pyydettäisiin professori Arvi Grotenfelt, joka oli Suomen tiedeseuran jäsen ja myöskin tunnettu aikansa parapsykologian tutkija. Hän tulikin paikalle mukanaan pari teekkaria, jolloin ilmiötä oli tarkkailemassa jo melkoinen joukko ihmisiä. Professori otti kaikkien läsnäolleiden henkilötiedot ylös ja teki tapahtumien kulusta pöytäkirjan Suomen Tiedeseuran arkistoon.

Tässä vaiheessa joukon keskelle satoi rahaa kaiken aikaa. Kaikkiaan niitä tuli toistakymmentä markkaa, mikä oli tuohon aikaan paljon. Rahat nostettiin lopulta takan reunalle. Ilmiön loputtua naiset eivät uskaltaneet jäädä taloon yöksi vaan pyysivät päästä ystäviensä toimistoon. Palattuaan aamulla takaisin tapahtumapaikalle, yövuorossa ollut sairaanhoitajatytär soitti ja kertoi kuulleensa sairaalassa rahojen kilinää. Silloin naiset kertoivat, että niitä rahoja oli sadellut hänen kotonaan ja puhelun loputtua vielä yksi viidenkymmenen pennin raha putosi puhelinpöydälle.

Kun Ester Hallion opiskelijatoveri Inni Siegberg palasi kaupunkiin, naiset kävivät näyttämässä rahoja Suomen Pankissa. Osoittautui että ne olivat oikeita ja kun kukaan ei huolinut niitä omakseen, Siegberg, Hallio, Hallion opiskelijatoveri, Arttu Brummer ja Topi Vikstedt päättivät mennä kuluttamaan ne nuorten taiteilijoiden suosimaan Brondinin kahvilaan Esplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmalla. Seurue oli ylen kiitollinen epätavallisella tavalla ansaitsemistaan rahoista, mutta Brummerin mielestä naisten olisi pitänyt pyytää vähän kahisevaakin.

Kävin ennen kummitustalokierrosta Kansallisarkistosta selvittämässä, löytyisikö sieltä mainittua Tiedeseuran tutkimuspöytäkirjaa. Osoittautui, että arkistot on varsin hankalasti järjestelty, enkä sitä pöytäkirjaa alustavassa tarkistuksessa löytänyt.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä siellä olisi, sillä aineistoa jäi vielä tarkistamatta ja se saattoi jäädä huomaamattakin. Osoittautui kuitenkin, että Grotenfelt on juuri tuolloin toiminut tiedeseuran hallituksessa ja todennäköisesti hän on voinut hyvinkin toimittaa tutkimuspöytäkirjansa heille. Jos sitä ei siellä ole, on mahdollista että joku utelias henkilö on sen sieltä luvattomasti vienyt, sillä tapaus on ollut julkisuudessa jo 70-luvulta lähtien. Jos kukaan ei ole käynyt jälkeenpäin tarkistamassa Tiedeseuran arkistoja vaikka alkuperäinen tietolähteeni antaakin näin ymmärtää, toinen mahdollisuus on, että tämä tutkimuspöytäkirja päätyikin lopulta esimerkiksi Grotenfeltin vetämälle ruotsinkieliselle parapsykologiselle seuralle, joka oli perustettu Helsingissä vuonna 1907. Yritän selvittää asiaa lisää myöhemmin.

Lönnrotinpuistikon jälkeen suuntasimme hotelli Marskille, jossa meitä odotti Suomen parapsykologisen tutkimusseuran puheenjohtaja Matti Ollila. Hän oli päässyt lähtemään kierrokselle hieman myöhässä, mutta toi mukanaan myöskin tutkimuslaitteita.

Laitan tähän lopuksi vielä esittelyn tästä kohteesta, joka on lainattu Sami Aaltosen kirjasta Aavetaloja:

Jatkosodan ensimmäisenä vuonna 1941 Heikinkatu 12:n rakennuksesta alkoi kuulua kummia. Synkkä ja sokkeloinen rakennus sijaitsi nykyisen Marski-hotellin kohdalla.

Talon yläkerroksen asunnossa kuultiin selittämättömiä voimakkaita koputuksia, huokauksia ja askeleita. Asunnon perheenjäsenet yrittivät olla piittaamatta äänistä eivätkä he aluksi kertoneet muille mystisistä ilmiöistä, kunnes talon kummitus päätti näyttäytyä.

Perhe oli koolla vieraiden kanssa yöaikaan olohuoneessa. Aamun tunteina eteisestä alkoi kuulua outoa kolinaa. Perheen alle 30-vuotias poika lähti ottamaan selvää äänen aiheuttajasta, ja olohuoneeseen jääneet kuulivat eteisestä pian voihkaisun ja rytinää. Seurueeseen kuulunut lääkäri syöksyi eteiseen, josta hän löysi pojan makaamasta tajuttomana lattialla. Pojan ylle kumartuneena seisoi vanha, luonnottoman pitkä, mustaan päällystakkiin pukeutunut nainen. Lääkäri puhutteli naista, jolloin tämä ryhdistäytyi, kääntyi ulko-oven suuntaan ja katosi jäljettömiin.

Nuorukainen saatiin virkoamaan ja hän kertoi udelleensa eteisessä kohtaamaltaan naiselta, mitä tämä tahtoi. ”Vie minut täältä pois!” oli musta-asuinen nainen vastannut ja tarttunut nuorukaista rintapielistä kiinni. Silloin poika oli tajunnut, ettei nainen ollut tästä maailmasta, ja pyörtynyt kauhusta.

Perheen pyynnöstä tapausta alkoivat tutkia Psyykillinen seura, jonka puheenjohtajana oli aiemmin toiminut rahasadetapausta tutkinut professori Arvi Grotenfelt, joka kuoli niin ikään vuonna 1941. Tutkimuksiin sekaantui pian myös muuan astrologi sekä eräs yksityisetsivä poliisikoiransa kanssa. Askeleet, kolistelut ja huokaukset jatkuivat. Talosta ei löytynyt salakäytäviä, ja ikkunat sekä ovet olivat tapahtumien aikaan visusti lukittuina.

Eräänä myöhäisenä iltana perhe viihdytti jälleen vieraita olohuoneessa. Sillä kertaa varoittavia ääniä ei kuulunut, vaan mustiin pukeutunut nainen ilmestyi valaistuun huoneeseen mukanaan toinen, epäselvempi olento. Kun yksi seurueesta rohkeni lähestyä vaiti tuijottavia hahmoja, nämä katosivat.

Kummitusasunnon alakerran vanha asukas kertoi perheelle, että yläkerran huoneistossa oli aikaisemmin asunut pariskunta, joka jatkuvasti riiteli. Kun mies yllättäen kuoli, poliisi epäili että vaimo oli murhannut hänet. Suoritettiin ruumiinavaus, mutta rikokseen viittaavia todisteita ei löytynyt ja murhasta epäilty vaimo vapautui syytteistä.

Miehensä kuoleman jälkeen vaimo muuttui omituiseksi eikä hän päästänyt ketään asuntoonsa. Lopulta kiinteistön omistaja painosti naisen muuttamaan muualle, jonka jälkeen vaimo pian kuoli ja asia unohtui.

Nyt uskottiin, että kummittelemaan palannut vaimo poti kuoleman jälkeisiä tunnontuskia. Sanoillaan ”vie minut täältä pois” hän kenties halusi, että epäilty rikos selvitetään ja hänen kummittelemaan tuomittu sielunsa saa rauhan.

Monet kummituksen kohteeksi joutuneen perheen ystävät eivät enää uskaltaneet vierailla asunnossa. Jopa muuan Lapin noita kertoi nähneensä Rovaniemellä saakka huoneistossa tapahtuneen murhan. Eräs toinen meedio pyrki turhaan asuntoon pitämään spiritististä istuntoa. Vuonna 1959 Heikinkadun kummitustalo purettiin.

Tutustuimme kierroksella lisäksi Kansallisteatterin kummituksiin, jonka jälkeen jotkut joukosta irtaantuivat omille teilleen. Teatterin jälkeen jatkoimme vielä Mikonkadulle, jossa esittelin erään erikoisen tapauksen, joka ei edustanut niinkään tyypillistä kummittelua, vaikka siihen sellaisiakin ulottuvuuksia voisi liittää. Tämän jälkeen etenimme Esplanadille, jossa kerroin hieman luonnon tarjoamista arvoituksista, ja sieltä lopulta alussa mainitulle Kappelille.

Kierros oli erittäin antoisa ja tarjosi uutta minullekin. Parasta antia minun osaltani olivat osallistujien omat kokemukset.

Edellisestä kummitustalokierroksesta löytyy internetistä lyhyt videonpätkäkin: http://vimeo.com/3251041

Seuraava (ja minun osaltani varmaankin myös viimeinen) on jo suunnitteilla, ajatuksena on että kierroksen päätteeksi siihen liittyisi pientä oheisohjelmaakin... Otan luonnollisesti ilmoittautumisia vastaan.

Tän yön aihe: kummitus (joka muistutti enemmän muumiota) tappoi lapsen ja miehen hakkaamalla ne mm. tuolilla.

Sitten tuli vaimo ja potkas kummituksen pään poikki tyylikkäällä karatepotkulla....

kummitusjuttuja ja kaljaa. :D

ja makkara<3

vähä susii<3

pikku pörrökarhui<3


kirves<33


Mä. Krisse. Janne ja Antti + mökki<3