IRC-Galleria

Kadonnut kaupunki... kadonnut kaupunki...

Vihdoin olen taas siellä, ja se on yhtä ankea kuin muistelinkin. Eksyttäviä kujia, murhanhimoisia tulielementaaleja, laavaa joka paikassa. Ja ylimääräisenä kiusana velhojen killan retkikunta jotka etsivät luultavasti samaa kuin minäkin.

Velhot ovat vielä vartijoita ikävämpiä, koska suhtautuvat minuun yhtä nuivasti mutta sattuvat sen päälle olemaan vielä velhoja. Joten tietysti otin asiakseni ottaa heidät hengiltä yksi kerrallaan. Selkäänpuukotusyritykseni epäonnistuttua jouduin lähtemään karkuun ja jättämään miinoja jälkeeni, ja pari ensimmäistä jeppeä kaatuikin niihin. Viimeisen tainnutin kaasunuolella, mutta koska olen häiriintynyt, pelkkä tainnuttaminen ei riittänyt joten nostin ukon olalle ja lähdin etsimään lähintä laavakuoppaa.

Yhden kulman takaa tuli miellyttävää hehkua joten käännyin siitä ympäri.

Siellä oli portaat jotka johtivat laavaan...

Ja laavassa vyötäröään myöten seisoi hyvin vihaisen näköinen velho...

Ja hän lausui, "The blood of my brother stains your hands. Now your blood will stain mine!"

Olin niin järkyttynyt etten muistanut edes juosta karkuun kun hän loitsi minut muussiksi.

Kadonnut kaupunki... se tietää etten pelaa ensimmäistä kertaa, että tämä kerta saattaisi olla helpompi kun olen valmistautunut, joten se heittää eteeni uusia, ahdistavia tilanteita.

Kadonnut kaupunki on enemmän kuin vain kenttä vanhassa pelissä. Se on henkilökohtainen nemesikseni, ikuinen haastajani. Tylsien ihmisten arkkiviholliset ovat ihmisiä - minua vainoaa kokonainen haudattu kaupunki.

Joskus mä mietin onko elämä oikeasti mitään muuta kuin jatkuvaa yritystä vähentää kärsimyksen määrää.

Samalla se on kun jahtaisi omaa häntäänsä. Kärsimys on kaikkialla, vahvana ja elävänä. Vältyt yhdeltä kärsimykseltä, seuraava on jo nurkan takana.

Aina puuttuu jotain. Aina on liian vähän jotain. Kaikki me ollaan sisältä kuin huutavia pieniä vauvoja jotka odottaa että elämä vastaisi tarpeisiimme. Jos ei vastaa, itketään vähän korkeammalta ja kovempaa.

Haluaisin toivottaa kärsimyksen tervetulleeksi elämääni. Pitää sitä jopa eräänlaisena lahjana.

Vain siten voisin ehkä vapautua.

En jaksa yrittää ja pettyä. Tavoitella mitään. Haluaisin luopua kontrollista ja ajatella että "vitun sama". Kärsin sitten hiljaa.

Elämäni on se vittumainen alkoholisoitunut äiti joka mielummin harrastaa äänekästä seksiä naapurin Peran kanssa kuin huomioisi nälkäni ja itkuni.

Siis, ikäänkuin.

JUST SAIN VIIMEINKI TEHTYÄ TUON KEMIAN TUTKIELMAN. enkait mää sitä tehnykkää ku jostai kahesta lähtien :)

MUTTA HAVE TO SAY, WIKIPEDIA OON TOOOSI PETTYNY SUHUN!!

silmät harottaa eri suuntiin ja väsyttää ja pitäs kävellä tonne vitun torankiin..

Suosittelen lämpimästi: kahvi mustana, sinne pistää vähä kylmää vettä ja semmosen makeutus napin. Hyi saatana että en tiedä mitään pahempaa. yökyökyökyök

ja ai vittu että käy mahaan : <<< en tajua mitä mä oon muka syöny tai jotain?

mä en kyl enää ikinä jätä jonku fucking tutkielman tekemistä viimeseen iltaan. NEVER AGAIN. oikeesti!

joo. pitäs tosiaan herätä huomen aamullaki. onneksi torankiin ei kestä kävellä KU PUOLI TUNTIA vittu moro. tai no kävellä ja kävellä, lonkka ei taas tykänny istumisesta eli luultavasti nilkutan kämpille. tai ehkä hypin yhellä jalalla.. tai kierin sinne.

P.S. nimeni on sidos, james sidos. kemia on mukavaa!!!! metanoli-etanoli bileet ! big niisa ft lil'elina
btw nimeltä mainitsematon opettaja ei tarvi ees kaulahuivii... ku sillä on puuhka omasta takaa...

heihei lapsoset nyt nuQ !