IRC-Galleria

Aloin lukemaan Long Dark Teatime of the Soulia pitkästä aikaa, ja ensimmäistä kertaa englanniksi. Viime lukukerralla kielitaitoni ei ollut vielä tarpeeksi hyvä, mutta nyt se jo kestää. Kyllä tämä menetti suomennoksessa jotain.

Nyt on muutenkin hyvä aika lukea se taas, koska olen viime aikoina miettinyt paljon lusmuilua, ja Dirk Gently on yksi lusmuimpia päähenkilöitä ikinä.
Jostain syystä lusmuilu viehättää minua hyvin paljon, olkoonkin että se on syy suurimpaan osaan maailman ongelmista ja maailmantalouden kantava voima. Ihmiskunnan yhteinen lusmuilu on masentavaa, mutta kun tarkastelee yhtä kekseliästä yksilöä joka yrittää helpottaa omaa taakkaansa kaikkien muiden kustannuksella, se.. no, se on yhtä perseestä mutta jollain syvällä ja vaistomaisella tavalla se silti vetoaa minuun.

Minä olen sen kaltainen tyyppi joka näkee hyvin paljon vaivaa vältelläkseen jotain epämukavaa puuhaa, täysin tietäen että lopulta se on kuitenkin tehtävä ja tulee olemaan monin verroin ikävämpää. Kasaan tavaroita sohvalle ja pöydälle sen sijaan että järjestäisin niitä omille paikoilleen. Kun haluan käyttää sohvaa, siirrän tavarat sängylle. Vasta kun tässä siirto-operaatiossa alkaa olla kohtuuttoman paljon vaivaa, alan oikeasti siivoamaan.

Voisin antaa lukemattomia muita esimerkkejä, mutta koska en ole fiktiivinen henkilö vaan asun samalla maapallolla teidän kaikkien kanssa, luulen että saisin vain hampaita kiristymään ja veitsiä teroittumaan.

Siirtääkseni huomion omista synneistäni lainaan pätkän tuosta kirjasta:


With his resolve well stiffened Dirk stepped back out of the newsagent's into the nippy air of the street and strode off.
"Ah, I expect you'll be wanting to pay for that paper, then, won't you, Mr Dirk, sir?" said the newsagent, trotting gently after him.
"Ah, Bates", said Dirk loftily, "you and your expectations. Always expecting this and expecting that. May I recommend serenity to you? A life that is burdened with expectations is a heavy life. It's fruit is sorrow and disappointment. Learn to be one with the joy of the moment."
"I think it's twenty pence that one, sir", said Bates, tranquilly.
"Tell you what I'll do, Bates, seeing as it's you. Do you have a pen on you at all? A simple ball-point will suffice."
Bates produced one from an inner pocket and handed it to Dirk, who then tore off the corner of the paper on which the price was printed and scribbled "IOU" above it. He handed the scrap of paper to the newsagent.
"Shall I put this with the others, then, sir?"
"Put it wherever it will give you the greatest joy, dear Bates, I would want you to put it nowhere less. For now, dear man, farewell."
"I expect you'll be wanting to give me back my pen as well, Mr Dirk."
"When the times are propitious for such a transaction, my dear Bates," said Dirk, "you may depend upon it. For the moment, higher purposes call it. Joy, Bates, great joy. Bates, please let go of it."
After one last listless tug, the little man shrugged and padded back towards his shop.