IRC-Galleria

Suomen kieli on muiden uralilaisten kielten tavoin kehittynyt uralilaisesta kantakielestä, jota on perinteisen näkemyksen mukaan puhuttu noin 6 000 vuotta sitten jossain Volgan keskijuoksun ja Ural-vuorten välisellä alueella. Nykyään monet kielitieteilijät kuitenkin pitävät kantauralia huomattavasti nuorempana ja ajoittavat sen noin vuoteen 2000 eaa. Nykyiset uralilaiset kielet eivät kuitenkaan ole kehittyneet suoraan kantauralista, vaan yleensä kantasuomen ja kantauralin välille oletetaan ainakin yksi välikantakieli.

Käsitykset siitä, milloin jotain suomensukuista kieltä on puhuttu nykyisen Suomen alueella, vaihtelevat. Vanhemman ajoituksen mukaan uralilainen kantakieli on yhdistetty kampakeraamiseen kulttuuriin, joka levisi Itämerelle asti jo noin vuosina 3900–3500 eaa. Nykyään pidetään todennäköisempänä, että uralilaiset kielet ovat levinneet nykyisen Suomen alueelle vasta kun kantasaame ja kantasuomi ovat olleet erillisiä kielimuotoja. Ne ovat eronneet toisistaan ehkä vuoden 1000 eaa. jälkeen. Kantasuomea on puhuttu ajanlaskun alun tienoille, jonka jälkeen siitä ovat alkaneet kehittyä nykyiset itämerensuomalaiset kielet. Erillisistä kielistä tai murteista voidaan puhua noin vuodesta 500 alkaen.

Vuoden 1000 tienoilla Suomessa oli arkeologisten löytöjen perusteella neljä asutusaluetta, joiden on tulkittu edustavan myös neljää muinaismurretta: Varsinais-Suomi, Häme, Karjala ja Savo. Myös vanhimmissa kirjallisissa lähteissä, kuten riimukivissä (Gs 13, U 582, G 319), kertomuksissa ja historiallisissa asiakirjoissa, on mainittu omina alueinaan Suomi (= Varsinais-Suomi), Häme ja Karjala, mahdollisesti myös Pohjanmaan rannikko eli kveenien asuma-alue. Tämä vanha heimojako on myös suomen murrejaon perusta.

Kirjoitetun kielen historia

Varhaissuomen kausi (–1540)


Mikael Agricola.

Varhaissuomen kaudelta, etenkin sen loppupuolelta tunnetaan jo tuhansia irrallisia suomenkielisiä nimiä ja sanoja, jotka on mainittu latinan- ja ruotsinkielisissä asiakirjoissa. Esimerkiksi 1320-luvulla kirjoitetusta Eerikinkronikasta löytyy suomesta lainattuja sanoja, kuten uisko, haapio ja majapaikka. Jotkin kirkolliset tekstit, kuten Isä meidän -rukous ja uskontunnustus on käännetty suomeksi ja oletettavasti myös kirjoitettu muistiin viimeistään 1400-luvulla, mutta käsikirjoituksia ei ole säilynyt.

Vanhan suomen kausi (1540–1820)

Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat, kuten Abckiria 1543 ja Se Wsi Testamenti 1548. Yhteensä Agricola julkaisi yhdeksän teosta. Turun ja Viipurin hiippakunnilla oli Suomessa uskonpuhdistuksen jälkeen velvollisuus huolehtia suomenkielisten kirjojen ja oppimateriaalin hankkimisesta kirkollista alkeisopetusta ja jumalanpalveluksia varten. Tästä alkoi vanhan suomen kausi, joka kesti 1800-luvun alkupuolelle. Suomenkielinen kirjallisuus oli lähes kokonaan uskonnollista, ja suurin osa teksteistä oli käännetty ruotsista tai latinasta. Raamattu käännettiin kokonaan suomeksi vuonna 1642.

1700-luvulla alettiin jo julkaista enemmän muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Vuonna 1776 Antti Lizelius alkoi julkaista ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä nimeltään Suomenkieliset Tieto-Sanomat.

Vanhan kirjasuomen teksteissä on paljon käännöslainoja ja suomelle vieraita lauserakenteita, koska tekstit ovat enimmäkseen käännöksiä ja niiden kirjoittajat olivat oppineet ensin kirjoittamaan ruotsia ja latinaa. Esimerkiksi Agricola saattoi korvata ruotsin tai saksan artikkelit sanoilla yksi ja se. Oikeinkirjoitus, kuten äänteiden pituuden merkitseminen tai ä- ja e-äänteiden erotteleminen oli epäjohdonmukaista.

Kirjakieli perustui aluksi Turun seudun murteeseen, mutta myöhemmin vaikutteita tuli myös Hämeestä ja Satakunnasta. Agricola itse kirjoitti käyttäneensä Uudessa testamentissa enimmäkseen ”suomenkieltä”, toisin sanoen Varsinais-Suomen murretta, mutta tarpeen vaatiessa myös muita murteita.


Abckiria.

Varhaisnykysuomen kausi (1820–1870)

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset (autonomian aika) ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Erityisesti J. V. Snellman korosti suomen kielen merkitystä koko maan aineellisen ja henkisen kehityksen kannalta. Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka asetti tavoitteekseen suomenkielisen kirjallisuuden luomisen ja suomen kielen aseman parantamisen. Seura tuki myös vanhan kansanrunouden keräämistä ja julkaisemista. Elias Lönnrotin keruumatkojen tuloksena julkaistiin Kalevalan ensimmäinen versio, ns. vanha Kalevala vuonna 1835.

Kansanrunojen myötä suomen itämurteiden asema parani ja vanhan kirjakielen länsisuomalaisuutta alettiin arvostella. Tästä seurasi murteiden taisteluksi kutsuttu ajanjakso, joka päättyi kompromissiin: kirjakielen läntinen pohja säilyi, mutta siihen tuli uusia piirteitä itämurteista. Nykyinen suomen kieli perustuukin melko tasapuolisesti kaikkiin päämurteisiin.

1800-luvun alkupuolella luotiin myös suuri määrä suomenkielistä hallinto- ja kulttuurisanastoa. Erityisesti niitä loi Lönnrot, joka keksi tuhansia uusia sanoja eri oppialoille. Uusia sanoja luotiin usein vanhoista sanoista johtamalla ja yhdyssanoja muodostamalla. Johdoksia ovat esimerkiksi tiede (sanasta tietää), lukio (< lukea) ja kirjain (< kirja), yhdyssanoja taas lämpömittari, tasavalta ja puheenjohtaja. Myös murteista otettiin käyttöön sanoja, joiden merkitystä muutettiin tai täsmennettiin: esimerkiksi juna on merkinnyt alun perin ’jonoa’ ja kaasu ’kylmää sumua’.

Suomen kielen asema vahvistettiin virallisesti vuoden 1863 kieliasetuksella, jonka mukaan suomesta piti tulla 20 vuoden kuluessa ruotsin rinnalla tasa-arvoinen virkakieli. 1870-luvulla suomen kielen ja suomenkielisen sivistyksen asema oli jo melko vakiintunut. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Suomenkielinen kaunokirjallisuus ja teatteri sai alkunsa, ja suomeksi julkaistiin useita sanoma- ja aikakauslehtiä. Suomea käytettiin koulun, hallinnon ja oikeuslaitoksen kielenä.

Nykysuomen kausi (1870–)

Suomen kieli on jatkanut kehitystään myös nykysuomen kaudella. Etenkin erikoisalojen ja tekniikan kehityksen vaatimaa sanastoa on tullut ja tulee koko ajan lisää. Kun suomen kielen asema on vakiintunut ja yleinen sivistystaso noussut, lainasanoja ja vieraita äänteitä ei enää vältetä niin paljon kuin ennen.

Nykysuomen kaudella oikeinkirjoitukseen tai kielioppiin ei ole juuri tullut muutoksia, koska ne vakiintuivat jo varhaisnykysuomen kaudella. Muutoksia on tapahtunut lähinnä yksityiskohdissa. Yleensä on pyritty tiiviyteen ja lyhyyteen: esimerkiksi yleinen katsaus > yleiskatsaus, eroavaisuus > eroavuus, teknillinen > tekninen. Yksikön 3. persoonan pi-pääte on jäänyt pois (saapi > saa), ja 3. persoonan omistusliitteessä on yleistynyt lyhyempi variantti: pojallansa > pojallaan.

Suomen itsenäistymisen jälkeen hallitusmuodossa säädettiin, että Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Suomen kielen asema oli kuitenkin vahvistunut niin paljon, että kyse oli enemmänkin ruotsinkielisen kansanosan oikeuden takaamisesta. Nykyään suomi on myös yksi Euroopan unionin 24 virallisesta kielestä.