IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Musiikki
Perustettu
2.5.2008
Tilastot
Käyntejä: 865 (1.7.2008 alkaen)
Koko
6 jäsentä
Tyttöjä: 2 (34 %)
Poikia: 4 (66 %)
Keski-ikä
22,1 vuotta
Otos: 5 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 20,6 vuotta
Poikien keski-ikä: 22,5 vuotta
Ylläpitäjä
Wolfwood
Valvojat
Wolfwood, akumatti

Jäsenet (6)

akumatti^TanyaTheGullNewmanaaltoneWolfwood
« Uudemmat - Vanhemmat »

akumattiTARINA VIIKSISTÄ OSA 1Luonut: akumattiLauantai 02.05.2009 22:16

;...... Oliskohan aika taas listätä päiväkirjamerkintöjä, jokaisen vahingossa "päiväkirja"-palstalleni eksyneelle. Haluatte varmasti kuulla jonkun tarina. Jaahas, vappuna bändimme (melodic Crash) osallistui bändikisoihin, ja kisan palkintona esiinnymme jälleen ensi viikolla, Eurooppa-päivillä.. Basistille harvinaista, mutta onnistuin haalimaan itselleni 3 fania! (2 heistä pakotin myöntämään faniutensa, ja jäljelle jäänyt olettaakseni tykkäsi bassoni väristä- MUTTA LASKETAAN NÄMÄKIN FANEIKSI) Päälläni oli myös todella seksikkäät viikset, jotka luovutin keikan lumoissa lavan reunassa seisovalle neidille.
Menestyksekkään bandikisan jälkeen luvassa oli vielä kaiken kruunaavat- jatkot. llta oli kyllä tapahtumarikas, ja tarinaa löytyisi vielä jatkojen jatkojen jatkoistakin, mutta sen sijasta että tyytysin kuvaamaan iltani menevistä piirteistä tai riettaista -kaukana raittiista- ihmisistä, haluaisin mielummin kertoa elämästäni ja siitä kuinka olisin halunut iltani jatkuvan;......

TARINA ALKAKOON

Eetun aukio: kesken biisin käänsin katseeni kohti sotatovereitani, jotka panostivat kaikkensa instrumentteihinsa, jotta yleisö saisi kiinni tunteesta ja musiikin sykkeestä. Basistin säälittävät panostukset soittamiseen tiedetään, joten minä tyydyn vain tiirailemaan muita ihmisiä, jotta saisin itseni näyttämään mahdollisimman toimeliaalta. Silloin se tapahtui; jokaisen soittajan painajainen, basistin suurin pelko.

Mikäli 70-luvulla, discon-kultakaudella, viiksekkään basistin olisi tarvinnut pelätä, että hänen suupielensä ja nenän välissä rehevöivä pusikko tippuisi keskellä keikkaa, olisi discon-valtakausi jäänyt lyhyeen; rytmi musiikki ilman sykkivää bassoa on kuin kurkku ilman sinappia, eli siis täysin tarpeetonta. Tästä opimme että basistin soittotaidoilla ei ole merkitystä vaan niillä viiksillä.

Ja siksi minä olen myös poikkeus koko maailmankaikkeudessa, olen basisti ilman viiksiä- lihapiirakka ilman lihaa, illanvietto ilman alkoholia! Yhtälö; joka kuulee asiasta lopun elämäänsä. Lapsena ryhtyessäni soittamaan bassoa en voinut kuvitellakaan etteikö minulle kasvaisi rehottavia viiksiä.

Yritin kaikkeni, levitin vauvan talkkia kasvoilleni, taputtelin nystyräisellä harjalla suunpieliäni, jotta saisin avattua ihohuokoset ja siten karvani kasvamaan, mutta mikään ei autttanut. Yritin myös piirtää itselleni mustalla tussilla viiksiä; tämäkin myös huomattiin ja minulle naurettiin häpeällisesti päivästä toiseen. Muistan erään kerran yläasteella luokkalaisteni nauraessa vajosin vessassa peilin eteen katsomaan kasvojani, ja siihen levinneitä mustia tuhruisia viiksiä. Tussi ei ollut vesikestävää, ja näin ollen kyyneleen valuessa alas kasvoiltani se otti mukaansa "palan mustia viiksiä" ja lopettaessani parkumisen ja itsesäälini huomasin vain mustan lammikon lattialla ja basistin, joka oli menettänyt kaiken toivonsa.

Kuukaudet kuluivat makoillen sängylläni, katsoin valkoista kattoa ja kuvittelin kuinka eri väriset viikset vaelsivat tapetissa. Aluksi niitä oli tuhansia, tämän jälkeen satoja ja kymmeniä.. Jäljelle jäi vain yhdet viikset; ne oli kauniimmat kuin olisin koskaan kuvitellut.. Ne olivat mustat (tietyssä valossa ne näyttivät kultaisilta), huolitellut ja muodoltaan täydelliset. Sen kärjet ulottuivat pitkälle huulien reunoista, miltein leukaan asti. Nämä olisivat viikset, joita jokainen basisti kadehtisi. Mutta muiden viiksien tavoin nämä viikset eivät hävinneet tapetilta; niiden väri ja muoto vain vahvistui aikojen kuluessa. Sen oli pakko enne jostakin.

Kunnes se tapahtui. Olin selailemassa netissä kuvia kunnes ne tulivat vastaan. Viikset olivat juuri samallaiset kuin olin nähnyt katossani! Viiksissä oli kätevä tarra, jolla ne saisi kätevästi myös kiinnitettyä. Sitä myytiin Hollantilaisessa pilakaupassa, ja enhän minä basistina ymmärtänyt postitoimituksen perään, joten pitkän odotuksen jälkeen veljeni toi sen samalla kun kävi peli matkalla Hollannissa.

Oli vappu, takana oli bändikilpailu ja luvassa oli keikka illlalla. Seisoin kotona peilini edessä, ja vieressäni seisoi kaksi viiksiavustajaa; Nico aaltonen ja Markus Vasara. Niinkuin keskiajalla kuningas vihki miekallansa ihmiisä aatelisiksi, minulle napsautettaisiin viikset päälle ja minusta tulisi basisti. Hetki oli juhlallinen. Nico ja Markus jähmettyivät silmillään ja katsoivat minua kunnioittavasti. Kummallakin heistä oli kyyneliä silmissään; olivat joko he niin liikuttuneita tapahtuneesta, tai he olivat saaneet vappuväriä silmiinsä. Olipa syy sitten mikä tahansa, niin poru tuli meillä jokaisella.

(ja palataanpas sitten takaisin siihen vappuiltaan, esiintymiseen Eetunaukiolla)

Kesken biisin käänsin katseeni kohti sotatovereitani, jotka panostivat kaikkensa instrumentteihinsa, jotta yleisö saisi kiinni tunteesta ja musiikin sykkeestä. Tiesin että he soittivat hyvin, ja nauttivat joka hetkestä- minä taas nautin viiksistäni.

Mutta en kauaa; Tunsin kuinka hisipisarani purkivat liimautunutta viiksipöheikköä, ja se olisi vain ajankysymys milloin ne irtoaisivat. En voinut hyväksyä sitä- KAIKKI SE TAISTELU JA VAIVA- ja seuraavaksi kaikki olisi mennyttä.. Ajatus söi miestä sisältä, ja yritin löytää ratkaisua. Basistille tavanomaista- ratkaisua ei löytynyt- ja viikset lähtivät irtoamaan kunnes koko puska tippui kasvoltani.

Sekunnin murtoosan ajan, viiksien tippuessa kasvoiltani lavalle, tunsin itseni enkeliksi. Aika pysähtyi, ja näin edessä seisovien ihmisten jähmettyneet kasvot. Jokainen oli niin kaunis mielessäni, ja ensi tuntumalla kenelläkään ei näyttänyt olevan viiksiä. Voiko viiksetön olla kaunis?, pohdin. Olisin voinut koskettaa jokaista, ja kukaan heistä ei olisi huomannut sitä. Olisin voinut liitää siivilläni kohti taivasta, ja minua ei olisi huomattu.

Elämä jatkui, viikset kolahtivat maahan; en jäänyt odottelemaan katsojien syyttäviä katseita vaan kiinnitin viikset salamanhitaasti bassoni runkoon kiiinni. Toivoin ettei kukaan olisi nauranut, mutta tämäkin oli vain toiveajattelua.

Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. En ole varma johtuiko se siitä, että hän näki minut viiksien kanssa, ja sen jälkeen ilman viiksiä- kun tunsin itseni alastomaksi oman kehoni ja puutteideni varassa. Vaikka minä en olisi enkeli, niin miksi joku muu ei voisi olla?

Nainen kohotti kämmenensä, ja hamusi selvästi viiksiäni. Hänen hymynsä oli
hellä, ja nauru olisi varmasti kuin pulun suusta. Harva edes tietää kuinka kauniilta pulu voi nauraessaan kuulostaa. Mutta minä tiesin; minä myös tiesin että nainen halusi palavasti koskea viiksiäni- ehkä myös siksi että nainen sanoi sen. Hän halusi koskea viiksiäni, helliä niitä, ottaa ne kämmenelleen ja pitää niitä hyvänään, vaikka ne eivät olleet minun kasvattamatkaan. Hän halusi näyttää että osaisi pitää niistä parempaa huolta, ja siksi hän ansaitsikin ne.

Ojensin viikset naiselle ja olin hetken ajan onnellinen. EDES yksi oli hyväksynyt minut ilman viiksiä. Vaikka kaikki muut tuomitsivat, niin minä tarvitsin vain yhden ihmisen. Tunsin kappaleen aikana poltetta, ehkä rakkautta, ehkä naista tai jopa viiksiä kohtaan. Vaikka soitto olisi loppunut, maailmaloppu olisi tullut, tai vahvistimet olisivat räjähtäneet ympärilläni, olisin vieläkin ollut omassa maailmassani ja jatkanut soittamista.

Kappale loppui aikanaan, yleisö taputti ja basisti heräsi unestaan. Ja enkeli oli poissa. Olin nähnyt hänet vain hetken ajan, hän otti viikseni ja lähti.

Keikan jälkeen minulla oli vain yksi toivomus; olisin halunnut että nainen olisi lentänyt luokseni pulun lailla, nauranut sitä koskaan kuulemaani naurua, ja hymyillyt hyväksyvästi. Kuin tuhkimokin sai lasikenkänsä ja nai lopulta prinssin, olisin toivonut että nainen olisi tullut luokseni jä kiinnittänyt viikset minulle. "Tässä viiksesi", hän sanoisi. Ja sen jälkeen suutelisin häntä niin tulisesti kuin basisti koskaan vain kykenisi. Olisimme saaneet pieniä pulun lailla nauravia lapsia, ja eläneet onnelisesti.

Näin ei ilta päättynyt, näin ei elämä toteutunut. Olen ilman viiksiä, ja huomenna on bändiharkat -mutta kai sitä saa haaveilla








« Uudemmat - Vanhemmat »