kodista, rakkaudesta? sieltäkö todella olemme tulleet? miksi aina äärettömyyksissä ollessa
tulee sellainen olo, että siinä piilee jotain totuuteen liittyvää? miksi yhä vaikeammalta tuntuu uskoa, että aivot synnyttäisivät todellista todellisuutta, tai että ne tajuaisivat normaalitilassa siitä?
aivojen tulkitsema todellisuus tuntuu yhdeltä palalta kokonaisuudesta, jota aistiemme rajallisuudessa emme koskaan kykene tässä maailmassa havainnoimaan täysin.
on melkosta, ku välillä tuntuu et saa jotain boonuksia virtaamaan lävitseen(: tunne siitä, et niit rajoja voi rikkoa. vaikka menemällä yöllä pihalle tanssimaan linnunlaulun tahtiin. jos on hohkava fiilis,
voi kanavoida, kanavoitua. on ollu häkellyttävääkin, kun välillä hetkittäin sellanen olo saapunut on,
siis tunnetasolla käymään vain hetkeksi, ettei oo minää.
niii. onkai epänormaalia tämä tietysti. voisin taas vedota hoitopöydältä tipahtamiseen, mutta vetoan nyt kuitenkin vapautuneisuuteen. miullon oikeus olla myöskin vetoamatta, unohdin.
oikeastaan voisin tehdä niin.