Jea, yläaste jotain vuonna kaks tuhat.
Takapulpetis luokkaa hassutan.
Kuolen naurun taas,
mut yks jota en voi vastustaa.
Istuu mun edessä farkuissa,
mun silmät sen takataskuissa.
Ne laskee laskuja,
mun mieles on jotain aivan muuta.
Lähellä mut kaukana,
ainoa jota en saa nauramaan. Rakkaus ei oo samettii,
se on tunteit, tuskaa ja lunta tupaan.
Miten kävikään, miten kävikään?
Matkaan mutkia mahtuu,
jokainen loppu oli joskus alku. Mä en saanu sua koskaan kiinni,
sä juoksit karkuun.
Mä nään tuulilasin läpi suomen,
vanhois valokuvis ongelman nuoren
Ja ku tuijotan sitä silmiin,
muistan miks unelmista pitäs pitää kiinni
Se voi kuulostaa kornilt sun korvissa,
mut voit olla varma et mä oon tosissaan
Kävelen poispäin täält,
ei kaikkia kuoppia voi väistää.
Tuu, ota kiinni mun kädestä,
näetsä, loppu ei oo viel lähelkään.
Ei nää päivät oo enää niin harmaita,
nostetaan katseemme varpaista
Kaikki kii itseluottamuksesta,
hautakynttilä pöydäl luomas tunnelmaa
Tiedän milt se tuntuu ku menee metsään,
mä en oo oikeen esikuva kenellekään
ei tarvi tehdä mitään muuta ku sun hymys on jotain mikä saa mut uskoo oonks mä ikin sanonu kuin ylpee mä sust oon sun pitää ottaa haltuun koko maailma koska sulla on mitä siihen tarvitaan