IRC-Galleria

On jälleen aika tuoda esille nämä kurittomuudet joita panee vauhtiin informaatiohedonististen aivopiirien alullesykähdytys. Sydämeni on täynnä valtavan heleää riemua tokaistessani tuon äskeisen kollegotteni parissa. Olemme päässeet syvälle, miltei katonreunusta mukaillein oikein pitkälle itseemme, mutta mikä tuo on jonka sain aikaan nousemalla itsessäni ja unohtaessani valkokankaan jonka ohi astelee täysin huomaamaton mies. Välillä linja-auto, maisemia, polkupyöräilijä, kani, kuunnousu, valve. Jotka muistamme animaatioksi katselessamme silmäluomiemme lomitse. Me säilymme silmiemme sisällä jatkuvasti samassa paikassa. Ja meitä järkytetään animaatioilla. Nämä ihmiset, ne tietävät kiireen vilkkaan ja hyvin! Ne tietävät mistä pahuus kumpuaa, mistä pahoinvointi alkaa ja mihin se loppuu. Ne peittävät sukuelimensä peittääkseen paholaisen jonka nimeä ei paljasteta edes vahingossa! Ei, ennenkuin ne laitetaan värisemään ja rytmittymään! Maailman rytmi, yhdenmukaisuuden rytmi, ekstaasin rytmi. Yhdymme maailmankaikkeuteen yhtyessämme tuohon rytmiin. Ja nämä ihmiset, ne yrittävät tukahduttaa sen mitä kummallisimmilla keinoilla. Sitä ei ole olemassakaan, me olemme siistejä!, ne melkein huutavat typerryttävät nanoilmaukset hytkyen. Emme me voi pahoin!!, ne korottavat ääntään. Minä olen tyytyväinen!!!, nyt ne miltein jo rukoilevat passiivista anomustaan. Pahuuden olemassaolon lumous. Ne ovat selkeästi kiintyneitä tuohon ajatukseen, ne eivät tahdo kuvitella että evoluutio on täynnä seksiä(, rakastelua olettaisin. kirj.huom.)

Minun onni neurologiaani tarkastellessani, minun sievä onni, minun voimani, minun rakkauteni. Miten minun annetaankin tehdä näin itselleni! Minun annetaan lentää ja tanssia! Minun annetaan rakastaa ja miten minä pidänkään siitä! Minun herkkä vapauteni aistia, minun ruorini, kompassini ja kaikkeni. Minun energiani, jota itse käyttää hyväkseen luodakseen historiaa! Ja niin se jatkui... Kenenkään koskaan arvaamatta mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Todellisuutemme.

Kuinkas ollakaan! Erään kesäillan päätteksi varmistan selkärankani romanttisuuden itselleni ensimmäistä kertaa. Rikkouduuin päästäni pieneiin aivohiukkasiin jotka kimaltelivat somasti kuin ne, tieadättehän ne lasiset esineet joissa on vettä sisällä ja kun sitä pyörittää ja ravistelee se näyttää myrskyisältä talvimaisemalta. Siinä se lillui edessäni kuin mikäkin pahanen, lepakot lentelivät yllämme vaanien. Pikkuhousuni olivat kosteina hilpeydestä. Kasvoin ulos pölystä ja levitin siipeni tuntemattomalle preerialle. Kaivoin käsilläni kuopan maahan etsiäkseni kultaa jonka tiesin olevan siellä, aivan siellä, mihin muistin sen kaivaneeni. Kaikki nuo seksiunet ovat pöllyttäneet mielikuvitustani kuin mehiläiset. Olen sulaa väristystä kuin kuunvalo joen pinnalla kun siihen heittää pienen kiven. Pelkkää valoisaa väristystä. Kokonaan. Rutistaen kokemusta kuin nallea minä muistin mistä kohtaa ei saanut painaa. Silkkirankaani kasvoi miljoonat ruusut joita jumala nuoli kuin kyyhkysen pensasta. Minua tultiin hakemaan pois, minut liu'utettiin takaisin maailmaan josta juureuduin. Kasvoin itseni mittaiseksi hetkessä. Hipaisemalla tuota ruohonkortta minä aikaansanoin maagisen mullistuksen. Kaikki tämä, kasvojeni hivelemänä.


Missä loogisuus? Missä? Olemmeko todella kuolleita eläviä? Kasvatamme surua kuin juurakkoa kuoleman kynsissä minne ikinä kävelemme ja se rakkaus, mitä kutsumme, on heleää kaikua sille mitä se voisi olla. Nyt loogisuuden pinnan hukanneena voin antautua virralle raiskattavaksi, kyllä. Millaista nautintoa sinulle saisi olla? en minä tarvitse toista häkkiä. Paikoillani. Valmiina.

he