IRC-Galleria

kissanpennun tarina;((

En muista paljoakaan synnyinpaikastani. Siellä oli ahdasta ja pimeää, eivätkä ihmiset koskaan leikkineet kanssamme. Muistan äitini ja hänen pehmeän turkkinsa, mutta hän oli usein sairas ja hyvin laiha. Hänellä oli vain vähän maitoa minulle ja sisaruksilleni. Muistan monien sisaruksieni kuolleen ja kaipaan heitä niin.

Muistan myös päivän, jolloin minut vietiin pois äitini luota. Olin niin surullinen ja peloissani, maitohampaanikin olivat juuri puhjenneet. Minun olisi pitänyt pysyä äitini luona pidempään, mutta hän oli niin sairas. Niin meidät pantiin laatikkoon ja vietiin johonkin outoon paikkaan. Vain me kaksi. Olimme peloissamme ja painauduimme kiinni toisiimme, yksikään ihminen ei silittänyt eikä rakastanut meitä. Niin paljon nähtävää, ääniä ja hajuja! Olemme kaupassa, jossa on paljon erilaisia eläimiä! Jotkut vaakkuvat! Jotkut naukuvat ja toiset piipittävät! Minut on lukittu siskoni kanssa pieneen häkkiin, voin kuulla muiden pentujen ääniä täältä.

Näen ihmisten katselevan minua. Pidän erityisesti "pienistä ihmisistä", lapsista. He näyttävät niin suloisilta ja hauskoilta, ihan kuin he haluaisivat leikkiä kanssani! Kaikki päivät vietämme pienessä häkissämme, joskus ilkeät ihmiset lyövät ikkunaan pelotellakseen meitä. Silloin tällöin meidät viedään ulos ihmisten nähtäväksi. Jotkut ovat helliä mutta toiset satuttavat meitä. Saamme aina kuulla "Ne on niin söpöjä! Tahdon tuollaisen!", mutta koskaan emme pääse kenenkään mukaan.

Siskoni kuoli viime yönä, kun kauppa oli pimeänä. Painoin pääni hänen pehmeälle turkilleen ja tunsin elämän jättävän hänen pienen, laihan ruumiinsa. Olin kuullut ihmisten sanovan, että hän oli sairas ja minutkin pitäisi myydä alennushintaan, että pääsisivät minusta äkkiä eroon. Luulen pehmeän ininäni olleen ainoa (ääni), joka suri häntä kun hänen ruumiinsa aamulla otettiin pois häkistä ja heitettiin roskikseen.

Tänään tuli perhe ja osti minut! Voi onnen päivää! He ovat todella mukava perhe ja he todella, todella halusivat minut! He olivat ostaneet kupin ja ruokaa minulle ja perheen tyttö piti minua hellästi sylissään. Rakastan häntä niin paljon! Tytön äiti ja isä kehuvat minua suloiseksi ja hyväksi pennuksi! Minut nimetään Angeliksi (Enkeliksi). Rakastan nuolla uusia ihmisiäni! Perhe pitää minusta hyvää huolta, he ovat helliä ja rakastavat minua. Hellävaroen he opettavat minulle oikean ja väärän, antavat hyvää ruokaa ja paljon rakkautta. Haluan ainoastaan miellyttää näitä ihania ihmisiä! Rakastan pikku tyttöä ja pidän leikkimisestä hänen kanssaan!

Tänään kävin eläinlääkärillä. Se oli outo paikka ja minua pelotti. Sain pari rokotusta, mutta paras ystäväni, pikku tyttö piti minua hellästi ja sanoi sen olevan OK. Niinpä rentouduin. Eläinlääkäri varmaankin sanoi surullisia sanoja rakkaalle perheelleni, koska he näyttivät kamalan onnettomilta. Kuulin vakavasta lonkkaviasta ja jotain sydämestäni... Kuulin eläinlääkärin sanovan jotain "epämääräisistä kasvattajista" ja siitä, että vanhempiani ei varmaankaan oltu kuvattu. En ymmärtänyt eläinlääkärin puheita, ainoastaan sen, että minua koskee nähdä perheeni näin surullisena. Mutta he silti rakastavat minua ja minäkin rakastan heitä hyvin paljon!

Olen nyt kuusi kuukautta vanha. Siinä missä useimmat muut pennut ovat vankkoja ja riehakkaita, minuun sattuu kauheasti jo pelkkä liikkuminenkin. Kipu ei koskaan hellitä. Minuun sattuu leikkiä ja juosta rakkaan pikku-tyttöni kanssa ja minun on myös vaikea hengittää. Yritän parhaani ollakseni se vahva pentu, mikä minun pitäisi olla, mutta se on niin vaikeaa. Sydämeni särkyy kun näen pikku-tytön niin surullisena ja kuulen Äidin ja Isän sanovan: "nyt on varmaankin aika". Useita kertoja olen käynyt eläinlääkärillä, eivätkä uutiset ole koskaan hyviä. Aina puhutaan synnynnäisistä ongelmista. Haluan vain tuntea lämpimän auringonpaisteen, leikkiä ja helliä perhettäni. Viime yö oli pahin. Kipu on nyt ainainen olotilani, juominenkin koskee.

Yritän nousta, mutta voin ainoastaan inistä kivusta. Minut viedään autoon viimeisen kerran. Kaikki ovat niin surullisia, enkä tiedä miksi. Olenko ollut tuhma? Yritän aina olla hyvä ja rakastettava, mitä olen tehnyt väärin? Voi kun tämä kipu vain menisi pois! Kunpa vain pystyisin pysäyttämään pienen tytön kyyneleet. Yritän nuolla hänen kättään, mutta voin vain valittaa kivusta.

Eläinlääkärin pöytä on kovin kylmä. Minua niin pelottaa. Ihmiset kaikki halaavat minua ja itkevät pehmeään turkkiini. Voin tuntea heidän rakkautensa ja surunsa. Onnistun nuolemaan pehmeästi heidän käsiään. Eläinlääkärikään ei näytä niin pelottavalta tänään. Hän on hellä ja aavistan jonkinlaista helpotusta kivulleni.

Pikku-tyttö pitää minua pehmeästi ja kiitän häntä kaikesta antamastaan rakkaudesta. Tunnen pienen piston etujalassani. Kipu alkaa hellittää ja tunnen rauhan laskeutuvan ylleni. Voin nyt nuolla pehmeästi hänen kättään. Oloni muuttuu nyt unenomaiseksi ja näen äitini ja sisarukseni kaukaisessa vehreässä paikassa. He kertovat minulle ettei siellä ole kipua, ainoastaan rauhaa ja onnellisuutta. Jätän hyvästit perheelleni ainoalla tuntemallani tavalla, pienellä hännän heilautuksella (ja hellällä kuonon tökkäisyllä). Olin toivonut viettäväni monta vuotta heidän kanssaan, mutta niin vain ei ollut tarkoitettu. "Nähkääs", sanoi eläinlääkäri: ”eläinkaupasta ostetut pennut eivät tule kunnon kasvattajilta". Kipu poistuu nyt ja tiedän, että tulee kulumaan monta vuotta kunnes näen rakkaan perheeni uudelleen.

(Tätä tarinaa saa julkaista ja levittää toivoen, että se pysäyttää moraalittomat kasvattajat ja ne jotka kasvattavat pentuja vain rahan eikä rodun parantamisen vuoksi. Copyright 1999 J. Ellis)


:((

Minä kerron Sinulle tarinan Nukka-Rukasta,
kissanpennusta
aivan hiilenmustasta.
Tämä tarina on totta joka sana.
Oletko valmis, aloitan aivan alusta.

Päivänä niin kauniin keväisen
näki valon suloinen kissapoikue.
Kaksi tyttöä, kolme pojanviikaria.
Nukka-Rukka pahnanpohjimmaisena.

Ei jaksanut kilpailla äidin rakkaudesta.
Oli muut sisarukset niin paljon vahvempia.
Ei tuolla raukalla ole mitään toivoa,
parempi päästää pois,
säästää kivulta ja tuskalta.

Oli Nukka-Rukalla aikaa vain huomiseen.
Se itsekin tiesi jonkin muuttuneen.
Hiljaa odotti yön, aamua seuraavaa jännittäen.
Olisiko aamu tuo kenties sen vihoviimeinen?

Askeleet, raskaat kaikuivat navetan nurkissa.
Nukka-Rukka tiesi, oli aika jo lopussa.
Juuri ennen kouran kosketusta
kuului ovelta ääni:
"Ei, älä! Odota!"

Kylmä käsi muuttui pehmeään kosketukseen.
Pelko Nukka-Rukan vaihtui hyvänolontunteeseen.
Sitä piteli hellästi pieni tyttö, kuunsäteet hiuksissaan.
"Tule, Nukka-Rukka. Sinua jo kotona odotetaan."

Niin Nukka-Rukka sai kodin parhaimman,
pedin pehmeän,
sylin turvallisimman.
Joka ilta kiitti mielessään kohtaloa,
armoa, uutta mahdollisuutta.

Nukka-Rukka kasvoi aivan silmissä.
Pentu hento voimistui päivä päivältä.
Rakas omistajansa, tyttö kuunsäteitä hiuksissa.
Oli Nukka-Rukan aarre, parasta koko maailmassa.

Kesän nautti täysin rinnoin elämästä,
Nukka-Rukka,
elämänsä voimissa.
Paistatteli päivää kukkalaudalla.
Nukkui yöt aarteensa tyynyn laidalla.

Kesä vaihtui syksyyn, sateeseen.
Aarre kaunein kiirehti takaisin arkeen.
Nukka-Rukka kovasti kaipasi rakkaintaan.
Ei ymmärtänyt, miksi aarteen pitää aina pois kiiruhtaa?

Ennen ensilumen saapumista,
tuli aarre Nukka-Rukan luo,
taas oli kiire kauhea.
Nukka-Rukka luotti kuitenkin ystävään, parhaaseen.
"Ehkä hän haki minut mukaan jollekin matkalleen."

Ja niin lähtivät yhdessä Nukka-Rukka ja ystävä,
tyttö, kuunsäteitä hiuksissa, kyyneleitä silmissä.
Matkasivat matkan lyhyen, hiljaisen.
Pysähtyivät eteen paikan kovin oudon tuntuisen.

Astuivat sisään, avasivat oven painavan.
Nukka-Rukka nojautui syliin, turvaan rakkaimman.
Mutta tuttu syli vaihtui pian tiukkaan otteeseen.
Piti kiinni, esti pakenemisen.

Nukka-Rukkaa alkoi kovasti pelottaa.
"Ystävä, auta! Nuo haluavat kai satuttaa!"
Mutta tyttö, kuunsäteitä hiuksissa, kyyneleitä silmissä.
Juoksi pois, muistamatta edes hyvästellä.

Nukka-Rukka ei voinut uskoa.
Kyynel putosi hiilenmustalta poskelta.
Rakkain aarre, sen ystävä ainoa.
Jätti pulaan,
ei kai aikonut enää palata.

Nukka-Rukka tunsi jonkin pistävän.
"Sen kun pistätte, minä menetin jo ystävän."
Luovuttaneena vaipui kylmälle pöydälle.
Katse lasittunut antautui kyynelille.

Vielä ennen viimeistä hetkeä.
Nukka-Rukka muisteli kesää viimeistä.
"Minä vain halusin sinua ikuisesti rakastaa.
Mitä pahaa tein,
siihen en koskaan kai vastausta saa."

Niin nukkui pois Nukka-Rukka, pikkuinen.
Kissa hiilenmusta, pahnanpohjimmainen.
Sai maistaa palan ihmisen julmuutta.
Ja tämä on vain yksi tarina, on monta tarinaa vielä kertomatta.

Syksyn kauneimmat lehdet putoavat hitaasti.
Raskaasti, säälien pimeyttä pelkääviä.
Yksi seuraa katseellaan värien sadetta
ja pyydystää mielessään kesän kauneinta perhosta.

Ensilumi sataa maahan sinä yönä.
Raskaasti, säälien kylmässä kärsiviä.
Yksi seuraa katseellaan jäätyneitä kukkia
ja pyydystää mielessään lihavimpia kärpäsiä.

Pakkaslumi peittää alleen kaiken elävän.
Raskaasti, säälien ulos hylättyjä.
Yksi katse ei enää seuraa muutosta
ei jaksa enää muistaa kesän kauneutta.

Ja ennen kuin kylmin hetki talven koskettaa
Ennen kuin jokavuotinen lumimyrsky saavuttaa.
Voit kuulla hylätyn viimeisen kuiskauksen:
"Minä odotin, miksi en ollut rakkautesi arvoinen?">

Joka vuosi sadat kesäkissat odottavat rakkaimpiansa niitä hakemaan. Odottaen, luottaen omistajansa sanaan. Ja valitettavan moni niistä odottaa turhaan, eikä enää koskaan saa jahdata kesän kauneinta perhosta tai lihavinta kärpästä. Kaikille kesäkissaenkeleille, niille menneille ja kaikille tuleville.
Ihmisen piittaamattomuus on niin surullista.