IRC-Galleria

Meinaan just repiä hiukset päästäni.
Ahistaa. Masentaa. Itkettää. Muttei saa näyttää mitää ulospäi.
Jos näyttää, häviää. Ja mie oon huono häviäjä.

Pikkasenki ku avautuu aikuiselle ihmiselle, se alkaa vänkäämää
huolehtimaan ärsyttävän liikaa
luulee että pari hellyttävää sanaa muuttaa kaiken.
Huomion osoitukset ei muuta sitä mitä mä oon tehny.
Ja vaikka mä yritän korjata asiat, nyt on mun vuoro joutua pettymään.
Ehkä mä opin tästä jotai, ja vaikkei se lähe mun ajatuksista, mun päästä
mun sydämestä,
musta tuntuu, että se teki oikein, ku se viilsi mut auki,
ja kuten sanottu:
"Now he can live for the future,
and I, for the past."


Joskus käy näin.
Aatella kuinka paljon aikaa oon käyttäny, kuinka paljon oon kyyneleitä vuodattanu,
kuinka paljon oon sitä ajatellu,
mut loppujen lopukshan aina, mikää ei merkitse mitää.
Mut silti en aio lopettaa yrittämistä, en, ennenko oon saanu anteeks.

Hyvää illan jatkoa.