IRC-Galleria

Dear Diary, se teki sen taas.. mä en voi tajuta miks se tekee tän joka viikonloppu! Oonko mä tai mun muu perhe nii kamala, että se haluaa unohtaa meijät.. Miksei se vaan voi lopettaa tota juomista.. kyllähän mä tiiän, että se on alkoholisti ja että se ei noin vaan pääse siitä irti. Mut silti, olishan mulla, siskolla ja äitillä nii paljon helpompaa, jos isä lopettais.. Ei tarttis joka kerta miettiä, että tuleeko se himaa vai minne se menee, ku ovesta kävelee ulos.. ja sitte ku se sanoo että “joo mä käyn ostaan röökiä ja tuun kohta takas”. Sit se sattaa viipyä sen pariki päivää.. Eikä sitä ikinä tiiä missä kunnossa se tulee, ku aina, ku se alottaa juomise, nii sen on ihan pakko saada pää täyteen.. Ei se oo mitenkää aggressiivinen tai mitään.. mutta äiti kerto, että ku olin jotain alle yks vuotias, nii isä oli kännissä alkanu heitteleen kahvikuppeja ja huutaan iha älyttömästi.. äiti otti mut mukaan ja mentii sitte turvatalolle, josta isä oli nolona tullu hakee meijät seuraavana päivänä ja luvannu ja vakuutellu ettei se enää koskaan juo.. ei se sen jälkeen kuulemma oo enää ollu agressiivinen.. se on nyt jo lupaillu viistoista vuotta, että se lopettaa, muttei se vieläkään oo päässy irti pullosta.

”Oon aina ollut mä, koskaan ollut enempää.”

Kuuntelen musaa, kun muut tekee matikan tehtäviä tunnilla. Opettaja on väsynyt huutaa mulle siitä, kun en tee mitään. Toi lause soi mun päässä. Haluisin, et se kuvaisi mua. Oon niin väsyny tähän kaikkeen. Oon kyllästyny koko ajan olemaan se, ketä seurataan. Enkä mä voi nyt lopettaa. En voi lopettaa sitä kaikkee, mistä mut tunnetaan. Koska eihän sitten enää kukaan välittäis musta, vai välittäisikö?

Perjantai-ilta saapuu uhkaavasti. Kaverit kysyy multa, että missä tänään on kovimmat bileet ja minne kannattaa suunnata. Ihan kun mä tietäisin. Tai no tiedänhän mä, mut ei mua enää kiinnosta. Oon kyllästynyt siihen, et jengi olettaa mun olevan jotain mitä mä en oo. Osa porukasta täällä vihaa mua sen takii, koska ei tiedä, kuka oon oikeesti. Joka kerta, olin mä missä vaan, niin joku aina haukkuu selän takana tai räkii mua päin.

Illalla taas löydän itteni Petterin sohvalta makaamassa kalja kädessä. Rakastan musiikkia mun ympärillä. En niitä ihmisiä. Oon kyllästyny siihen kaikkeen, olee aina pullo kädessä, näyttämään joka kuvassa känniääliöltä. Mietin mielessäni, että miksi mun kaverit juo. Juuso tulee taas lähentelee mua. Rupee pikku hiljaa ottaa päähän sen käytös. Vedän itseni pois sohvalta, ja kävelen eteiseen. Otan laukun, menen jääkaapille, otan mun juomat pois jääkaapista ja laitan ne laukkuun. Suljen laukun, kävelen takaisin eteiseen, laitan kengät jalkaan. Avaan oven ja lähden. Oon kyllästynyt tohon touhuun. Miksi minä ,mietin mielessäni. Miksi mut tunnetaan siitä, että juon. Miksi porukat kysyy aina multa missä on viikonloppuna bileet. Mistä ihmeestä mä ees tiedän mistään mitään. Mitä jos en ees haluisi tietää.

Tiedän et mulla on dokaajan maine. Kaikki kenen kaveri olin ennen, ovat hylänneet minut ainaisen dokaamisen takia. Mä katon niitä ylöspäin. Niillä on jotain mitä mulla ei oo. Vaikka mulla on tosi paljon frendei, silti mä oon yksin. Mä en voi luottaa kehenkään. Jos joku tulisi mulle nyt sanoo, että ihailen sun elämääs, sanoisin ettei kannata. Kertoisin kuinka rasittavaa on olla se, jonka tiedetään juovan joka viikonloppu. Aluksi se oli hauskaa, muttei enää. Sain sillä arvostusta sillon joskus. Sain olla joku muu, ketä en oikeasti ollut. Tunsin itseni vapaaksi. Nyt oon kahlinnut itse itseni. En voi olla se, ketä haluaisin. Haluaisin pärjätä koulussa. Haluisin osata matikkaa. Haluisin näyttää, että musta on muuhunkin kun egoilemaan mun juomisella. Juomisesta tuli mulle suoja, jolla pystyin pitämään mun maineen. Ja vasta nyt älysin, ettei mulla mitään mainetta ole edes.