IRC-Galleria

Uusin rakkauteni musiikin saralla: Blue Gillespie. Viime vuonna tsekkasin bändin MySpace-sivun ja siellä tarjottu musiikki kutitti sen verran mukavasti korvia, että pyysin @Ropzuman :ia tilaamaan mulle Cave Country (2008) ja Cave Country Part 2 (2009) EP:t tammikuussa hienolla luottokorttiominaisuudellaan (thanks, hun).

CC on likaista ja ilkeää, basemant soundista musiikkia. Jos sen olemus muutettaisiin ihmiseksi, niin tuloksena olisi takkutukkainen mies hullunkiilto silmissään räkimässä vastaantulevien ihmisten kasvoille (itse näen sen Sandmanina enemmällä maskuliinisuudella). CC2 harppasi samantein eri suuntaan; agressiivisuus oli vielä paikalla, mutta hillitymmässä muodossa, kuin seuraavan aamun masennus edellisen illan känniriehumisen jälkeen.

Monien takapakkien jälkeen bändi sai viimein pistettyä ulos debyyttialbuminsa Synesthesian huhtikuussa, jossa EP:ttein toisistaan eriävät tyylit sulautuivat saumattomasti yhteen, luoden synkän ilmapiirin jonka keskellä Gareth David-Lloydin ääni kähisee tuskaisena, epätäydellisyydessään täydellisenä. Mitä debyytteihin tulee, niin tämä on aika helvetin vahva aloitus bändille kuin bändille.

Fanityttö mussa haluaa hehkuttaa hyvää musiikkia, ja ohjata muutkin kuuntelemaan sitä.