Käänsin itseni kokonaan Nandoon päin kummastuneena. ”Kenet Mikaelin tutun sinä muka tunnet?” Nandon poskille ilmestyi heleä puna, jolloin kauhukseni ymmärsin.
”Sinä olit Olallan seurassa?!” Minä lähestulkoon huusin. Enemmän itselleni kuin Nandolle. Pisamakasvoinen poika nousi istumaan puolustelevan näköisenä. ”Minä vain törmäsin häneen yhdessä kaupassa sillä välin kun sinä olit sukulaistesi luona!”
Olin jo jättämäisillään asian sikseen, mutta kun Nandon tahtomatta hänen poskillaan lepäävä puna syveni hiukan, minun oli pakko lisätä: ”Sinä olet kiinnostunut hänestä.”
Se ei ollut kysymys. Se oli toteamus. Huolimatta Nandon ”enkä ole” –yrityksistä, minä tunsin kuinka ensi kertaa nuoren elämäni aikana sydämeeni sattui. Tuijotin toista ilmeettömänä, hengittäen hiljaa, mutta raskaasti. En pystynyt enää muodostamaan ajatuksia, saati sitten sanomaan mitään toiselle. Olin pettynyt itseeni, kun en ollut tajunnut tätä aikaisemmin.
Me noustiin yhtä aikaa seisomaan ja heti kun mä olin saanut kitaran pois käsistäni, Bill tarttui lujasti mun käteen. Jos maailma oli joskus ollut meidän, se oli tuolla hetkellä.