IRC-Galleria

Tuska joskus niin sitämätön, ja välillä niin käsittämätön. Ei häviä tai haihdu, eikä kasaan kuihdu. Ei sitä voi koskaan unohtaa, koska olemassaolostaan aina muistuttaa. Voi elämässä aina näytellä, valheita lauseissa käytellä. Silti tuskaa ei voi piilotella, miksei se anna minun jo irrotella. Kuinka kauan jatkuu piinaa, kohta hukun viinaan. Miksi teitte minulle tämän, Jälkeenne jätitte elämäni rämän. Ei sitä voi korjata, olen kuin tuskan orja. Haluaisin jo jatkaa elämää, ahdistus saa minut vain pelkäämään. Ei kukaan voi minua auttaa, saan yksin kaivaa omaa hautaa

Elämä on joskus niin kurjaa, et alkaa suunnittelemaan itsemurhaa, joka on touhua turhaa. Ethän sinä voi kuolla, maailmassa tuolla, se aiheuttaisi vain huolta. Yritä jatkaa elämääsi, vaikka se on kauhua pelkäämääsi, voit silti elää unelmaasi. Ei kipua voi tarvitse unohtaa, voit yrittää sen tukehduttaa, kipu itsestään aina välillä muistuttaa. Ei sitä voi hallita, eikä kiinni kahlita, ja kivun määrää ei voi valita.

http://koulukiusattu.blogspot.com/

Sivun ylläpitäjä:

Porcupine_

Mä valitin täs vähän aikaa sitten äidille, et kuinka mun elämä on epäonnistunut ja samaan syssyyn sitten sanoin vielä, että tuskin tuun koskaan saamaan töitäkään. Siihen äiti totesi, että sun aikas tulee vielä. Sen kuultuani mä oon pystyny ottaa paljon rennommin.

Mun tie tähän missä mä nyt oon, on ollu kivinen ja vaikee. Mut ulkopuolisesta eikä ehkä edes sisäpiiriläisestäkään se näytä siltä. Mä en ole joutunut kärsimään väkivaltasista vanhemmista enkä rapajuopoista huoltajista. Mua ei ole adoptoitu, mä en ole koskaan joutunut sijais- enkä perhekotiin. Mä en ole viiltänyt käsiäni enkä yrittänyt itsemurhaa. Mä en juo ahdistukseen enkä ole koskaan nähnytkään livenä mitään huumetta. En polta edes tupakkaa enkä angstaa jatkuvasti siitä, että mun elämä on paska, koska se nykyään on muotia. Mutta ilman tota kaikkee edellä mainittuakin voi ihmisen elämä olla vaikeeta. Vaikeempaa, kun muut edes uskois.

Koulukiusattuna olemisesta jää aina arvet. Murrosikä voi muutenkin olla vaikea ilman, että jotkut ns. suositut tai/ja suosituksi pyrkivät tekevät siitä vielä kamalamman. Mun oli vaikeeta joka ikinen aamu lähtee kouluun, koska joka päivä oli kuin venäläistä rulettia. Joskus sait olla rauhassa ja joskus jotakuta sua muka parempaa ihmistä ärsytti ja koulun päätyttyä kotimatkalla sai taas pyyhkiä kyyneliä silmistään.
Kun koulussa kerrottiin opettajalle kiusaamisesta, niin opettaja sanoi, että kiusaajalla on vaikeaa. Millä oikeudella opettaja antaa kiusaajan tehdä mun elämästä vielä vaikeampaa? Millä kiusaaja itse oikeuttaa tekonsa? Mikä lupa hänellä on pilata toisen ihmisen elämä? Miksi ns. vahvemmat edes käyvät heikompien kimppuun? Viimeiseen voin vastata, että he itse ovat heikkoja ja pönkittävät kieroutunutta egoaan kiusaamalla muita. Kiusatut usein menestyvät monessakin asiassa, kun taas kiusaajat jumittavat edelleen lähes samassa kohdassa, kuin missä heidät peruskoulun päättäjäisissä viimeiseksi nähtiin.

Mä olen ylpeä itsestäni. Mä selvisin elämäni tähän mennessä vaikeimmista ajoista. Nykyään mä yritän olla stressaamatta turhista asioista ja ottaa aikaa itselleni. Mä olin itse mun pahin vihollinen ja meinasin hävitä itselleni, koska koulukiusattuna oleminen oli väsyttänyt mut tyystin. Yksin ei kukaan selvii ja siks jokaiselle pitäis olla joku, johon luottaa. Mulla oli mukana paljon rakkaut ja tukee, mutta vieläkään ei edes ne lähimmät ihmiset tiedä kaikesta kaikkee. Jollekin mun oli kuitenkin pakko kertoa niistä vaikeuksista joita mä kohtasin.
Vajaa vuos sit mä pystyin käsittelemään asiaa. Mä kirjotin kirjeen yhdelle mun pelastajista. Helpotus valtas mut, kun olin saanut purettua ne kipeet muistot ja hetket jollekin, vaikka mä tiesin, että sitä ihmistä vois tuskin vähempää kiinnostaa. Vajaan puolen vuoden päästä mulle tuli kirje. Mietin hetken, että mitä ihmettä, kun kuoressa olevat yhteystiedot oli mun omaa käsialaa. Kun mä tajusin, niin mä avasin kuoren kädet täristen. Se kirje tuo mulle edelleen voimaa. Mä luen sitä kirjettä usein uudestaan ja uudestaan ahmien joka sanan mitä se pitää sisällään. Kun mä pääsen loppuun, hymy nousee huulille. Allekirjotuksena kirjeessä on Uniikki.

Elämä on kuin yhtä venäläistä rulettia. Mutta sen ruletin kulkuun voi vaikuttaa. Nykyään mä olen vahvempi kuin koskaan. Ehkä vielä jonain päivänä mä pystyn antaa anteeks niille kiusaajille, vaikkei niitä kiinnostakaan. Unohtaa mä en pysty ikinä. Nyt sade on ohi ja mä pystyn vihdoinki näkee kauas. Mä tuun onnistuun vielä. Mä tähtään sen vuoren juureen, jota pitkin mä nousen oman elämäni huipulle.

"Entistä vahvempi, sinnikäs veri, virtaa mun suonis, en anna periks
Eikä pysty nää demonit mua selättää, enkä aio niitä peläten elää tääl" - Uniikki<3

_ArkiPäivänVaras_

Harvalle ihmiselle sana koulukiusaaminen on vieras. Uskon että me kaikki, jotka vähääkään harrastamme sosiaalisia kontakteja, olemme olleet tekemisissä tämän ilmiön kanssa. Onneksi vain harvalle koulukiusaus (ei ole sukua kinkku- tai Janssonin kiusaukselle) on jokapäivästä. Jos kuitenkin sattuu olemaan näitä harvoja, voit olla varma ettei kiusaaminen pilaa vaan kouluaikaa, vaan todennäkösesti kiusatun, sekä usein kiusaajankin, loppuelämän.

Ala-astella lapsi alkaa miettiä minkälaisen kuvan hän itsestään muille antaa, ja muiden mielipiteet rupeavat kiinnostamaan. Teini-iässä kiinnostus muiden luomaan kuvaan itsestään kasvaa. Nuoruus on herkintä ja muutoksillisinta aikaa ihmisen elämässä. Vartalo kehittyy, aivot kehittyy, moraali kehittyy (tosin on todisteita ettei ne nyt ihan aina kehitykään...) ja kritiikki sattuu enemmän kuin missään muussa vaiheessa elämää. Kun sitten laitetaan kymmeniä, satoja, epävarmoja nuoria samaan rakennukseen, voidaan vähinkään odottaa BBn kaltaisia, tunnelataus täyteisiä ja traagisia yhteenottoja. Koulumaailmassa nuorten pitää rakentaa arvojärjestys, ja siitä on turha motkottaa, se on meidän luonteessamme, olemmehan laumaeläimiä. Vahvat syövät heikot, vai syövätkö?

Kiusaaja on tekijä ja kiusattu on uhri. Uhri ei yleensä saa tukea niiltä tahoilta joilta sitä eniten kaipaa: Vanhemmat, opettajat, kuraattori (pikainen gallupi! Kuinka moni on nähnyt koulunsa kuraattorin tai edes tietää hänen olemassaolostaan!?) Siinä vaiheessa kuin silmät vihdoinkin saadaan auki, on usein liian myöhäistä, ja toimenpiteet ovat älyttömiä: Kiusattu joutuu monesti vaihtamaan koulua, hän useasti saa rangaistuksen kotona, hänelle annetaan psyykkistä hoitoa... MITÄ!? Harvemmin kiusatulla on alunperin ollut mitään ongelmaa, ongelma on lähes aina kiusaajalla. Kiusaaja ei kuitenkaan saa tukea, vaan hänet useimmiten laiminlyödään, edes rangaistusta kiusaamisesta ei kuulu. Kiusaaja on samalla tavalla uhri, kuten kiusattukin.

Koulukiusaaminen jättää syvät haavat. Joskus nämä haavat arpeutuvat, mutta pieni raapaisu, ja voilà, haavat vuotavat taas. Ei masennuta kuitenkaan liiaksi. Joskus käy tuuri. Maailmassa on paljon huolehtivia ja rakastavia ihmisiä ja he ovat kuin Gregory House, he parantavat sinunkin haavasi. Kiusaaminen herättää itsesyytöksiä, ja onkin tärkeää että kiusattu, sekä kiusaaja, etsii ympärilleen ihmisiä jotka tukevat häntä ja antavat vilpitöntä positiivista palautetta.

Koitetaan siis vähän edes välittää muistakin eikä pelkästään meistä itsestämme. Ei vie paljon aikaa jos kysyt ystävältä miten hän OIKEASTI voi. Suuretkin haavat voidaan ennaltaehkäistä tarjoamalla sillointällöin olkapäätä ja lämmintä hymyä. Kliseistä on, mutta: Tehdään tästä maailmasta edes siedettävä paikka elää, kaikille.

Minkä tähden nykyään pitää niin hirveällä kiireellä aikuistua? Miksi lapset eivät ole enää lapsia, vaan kopioita suoraan jostain Anttilan katalogista? Aina pitäisi olla hienoimmat vaatteet ja muut härpäkät, kun muillakin on.. Ja minkä ihmeen tähden juominen ja tupakoiminen pitää aloittaa niin nuorena, saavatko nuoret siihen mallia kotoaan, vai onko siinä edelleenkin se ns. vaarallisuuden viehätys? Halutaan päteä muiden silmissä, kun uskalletaan vetää röökiä koulun pihalla kuusen takana piilossa. Oppitunneilla huudellaan rivouksia opettajille, häiritään muiden oppimista. Nämä "rellestäjät" sattuvat myös olemaan useissa tapauksissa niitä pahimpia koulukiusaajiakin. Taas halutaan pönkittää omaa itsetuntoaan haukkumalla heikoimpiaan, saaden heidät kenties itkemään suoraan heidän silmien edessä. Jos itsellä on niin huono olo, miksi purkaa se viattomiin? Mikä halu heillä on tuhota toisen elämä?

Ehkä tämä siksi kirvoittaa mieltäni, sillä olen itse entinen koulukiusattu. Ja kaikkien näiden vuosien jälkeen, se vaikuttaa edelleen. Itsetuntoni ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta onneksi se on vuosien saatossa kuitenkin kohentunut pikkuhiljaa. Kärsin silti yhä sosiaalisten tilanteiden pelosta, en pidä siitä, kuinka ihmiset katsovat minua, en halua olla joukon keskipisteenä. Olen edelleenkin sivustaseuraaja, joka on vasta viime aikoina pikkuhiljaa oppinut miten sanotaan ei. Miten puolustaa itseäni, miten minun EI ole pakko suostua kaikkeen. Minun EI tarvitse tehdä niin kuin muut minun haluavan, jos en itse asiasta pidä. Saan päättää elämästäni ihan niin kuin minä itse haluan. Tämä on oma elämäni, eikä sitä kukaan voi minulta riistää!

Ei, en tiedä pystynkö koskaan edelleenkään antamaan täysin anteeksi heille, jotka tuhosivat minuuteni ollessani herkimmilläni, puberteetin vaiheilla. Tiedän, että aikuisen ihmisen olisi kyettävä antamaan anteeksi, unohtaa vanhat kaunat.. Mutta jos siihen ei yksinkertaisesti pysty? Ja pitäisikö minun edes, kun en edes tiedä katuvatko nämä ihmiset tekosiaan?

Olisi mukava kuulla kommentteja koulukiusatuilta ja myöskin koulukiusaajilta. Mielenkiintoista olisi tietää ajattelevatko nämä koulukiusaajat vuosien päästä enää sitä, mitä ovat kiusatuilleen saattaneet aiheuttaa? Olisiko sinusta hyvä herra/neiti koulukiusaaja mukava saada tietää vuosien jälkeen, että ihminen, jota olet sanoin/teoin loukannut, on äärimmäisissä tapauksissa päättänyt päivänsä juuri näiden sanojesi/tekojesi tähden?

Auta sitä, jolla on paha olla.

"Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa
maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse.
Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään.
Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän
sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän
vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka
ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...
mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen
ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä."

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2) tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin
se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

"Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.
Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa
maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse.
Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään.
Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän
sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän
vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka
ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...
mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen
ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä."

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1) Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2) tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin
se ei olisi vaikuttanut sinuun mitenkään.

0:01-0:19

Tumman sinine taivas tuikkivineen tähtineen, hetken päästä kuvakulma laskeutuu alemmas
ja kuvaan tulee koulukoti, kuvaa lähennetään, yhdessä ikkunassa on valoa ja pitkä lakanoista tehty "köysi" roikkuu ulkopuolella heiluen hiljaa

0:20-0:37

hetken kuluessa kuvakulma siirtyy tielle jossa kävelee tumma hahmo kohti metsäpolkua
kuva lähenee se verran että hahmon selkäpuoli näkyy kuvassa

0:38-0:55

Evan haikeat, ujot kasvot näytetään kuvassa, hän pysähtyy
ja kääntyy katsomaan viimeisen kerran paikkaa josta hän karkaa ja "muistousva" peittää kuvan

0:56-1:34

usvaisessa muistossa hän unelmoi mutta unelmoinnin keskeyttää Opettaja (Marco) lyömällä karttakepillä sormille että hän hätkähtää ja saa rystyset verille, opettajan ilme on hyvin tiukka, muut lapset ilkkuvat/nauravat hänen pelästyneelle ilmeelle, Luokanvalvoja (Anette) katsoo nurkasta surullisena tapahtumaa tekemättä mitään, Eva kääntää katseensa takaisin pulpettiin, kuva vaihtuu tähtitaivaaksi, sitten näytetää Evan auki olevat rystysen joita hän silittää, Evan kasvot näytetään ja tyhjä katse kunnes hän kääntyy ja jatkaa matkaa kohti metsään, kuva vaihtuu haihtuen

1:35-1:53

Eva kävelee tietä pitkin, välillä tulee pätkiä kuinka hän ylittää pikku puron tai kiipeää kiviä pitkin jatkaen matkaansa pois kaikesta, kuva vaihtuu haihtuen

1:54-2:12

Evan muistoissa hän makaa sängyllä suunnitellen karkumatkaansa ja toteuttavan sen
kuva vaihtuu siniseen taivaaseen jossa näkyy heikosti tähdet ja pari tähdenlentoa, kuva tekee jyrkän kaaren alas

2:13-2:50

Eva kävelee tietä pitkin taas vilkuilen ympärilleen ja hypellen kiviä pitkin alas, muistousva peittää kuvan ja näyttää kuinka muut lapset tönivät Evaa ilkkuen/irvistäen/ilkeillen hänelle ja sanat "There's no friend to call her name" tulevat huulisynkkana ilkeän lapsen suusta, Eva painaa katseensa maahan kyyneleen virraten poskea pitkin, kirkas välähdys ja näytetään Evaa karkumatkallaan taas, ylittäen jokea, kiipeillen, kuikkelehtien puitten lomitse ja taas kävellen selvällä polulla, kuvassa näytetään Evan haikeita, surullisia kasvoja, hän huokasee

2:51-3:18

Emppu tulee kitarasoolon aikaa Evan vierelle soittamaan, Eva hymyilee suuresti hymyilevälle Empulle ja hän vilkasee toiselle sivulle kuullen pianon ääntä ja näkee Tuomaksen syntikan kanssa (roikkuu kaulalla samalla tavalla ku Sonatan Henrikillä) syntikan koskettimen soivat itekseen, Eva katselee koskettimien painauksia hymyillen, kuvassa näytetään koko kolmikko ja Emppu revittelee kitarallaan ja pikku leikkiä Evan kanssa, kaikki hymyilevät/nauravat, kuva vaihtuu haihtuen

3:19-4:25

Eva vilkuttaa mäen päältä Tuomakselle ja Empulle näkemisiin, hän kääntyy katsomaan ja hämmästyy kaunista näkymää: auringonnousua joka on punakeltaoranssi ja suuri meri kimmeltäen aamun valossa, Evan hymyilevät kasvot näytetään ja se miten hänen ilme muuttuu kun hän kuulee ääniä, kuva vaihtuu nopeaan ja näytetään Opettajat mäen alla ja Marco osottaa äkäsellä ilmeellä Evaa muille, Eva hyppää mäeltä ja häntä kuvataan alhaalta päin kun hän putoaa kukkaniitylle, hän juoksee niin kovaa kun jaloistaan pääsee ja kuvassa näytetään veneilijä joka nostaa katseensa kohti Evaa, juoksevan Evan suusta pääsee "help me" ja takana näkyy hämyisesti perässä juoksevat opettajat, kuvassa näytetään veneiljä joka ojentaa Evalle kätensä avustaakseen hänet veneeseen, pikainen kuva juoksevista opettajista, sitten kuvassa näytetään kun veneilijä tyrkkää veneen liikkeelle, Marco saapuu hurjalla vauhdilla mut ei kerkeä pysähtymään ajoissa laiturin nokkaa vaa huojuu hurjasti ja paiskautuu veteen, kuva siirtyy Evaan joka nauraa asialle ja katsoo veneilijää jonka hupun alta paljastuu Tuomaksen ystävälliset kasvot, kuvaan tulee auringonnousu ja vene joka lipuu kohti sitä, kuva missä kolme muuta opettajaa (Anette, Emppu ja Jukka) katsovat toivottomina Evan perään, taas kuva lipuvasta veneestä jonka määränpää on auringonnousuun, kuva vaihtuu haihtuen Evan iloiseen/nauravaan ilmeeseen, lopussa vene jatkaa matkaansa kohti aurinkoa ja kuvassa näytetään hymyilevän Evan kasvot ja kiitos teksti koulukiusattujen puolesta

menis tää nyt 6 tuntia nopeesti.
tyttöjä nään tänään tehää hyvä biisi.

eka mummu ja perunat sitten music.
aarresaari hups hihihihi

oke nyt meen miia

opettaja kiusaa mua!