Kun olit kuusivuotias, hän saattoi sinut esikouluun. Kiitit häntä karjumalla: ”MINÄ EN MENE!”
Kun olit seitsenvuotias, hän osti sinulle pesäpallon. Kiitit häntä heittämällä sen naapurin ikkunan läpi.
Kun olit kahdeksanvuotias, hän antoi sinulle jäätelötötterön. Kiitit häntä valuttamalla jäätelöä syliisi.
Kun olit yhdeksänvuotias, hän kustansi sinulle pianotunteja. Kiitit häntä laiminlyömällä koko ajan harjoittelun.
Kun olit kymmenvuotias, hän kyyditsi sinua kaiken päivää, jalkapallosta voimistelusalille ja sieltä synttäreille toisensa jälkeen. Kiitit häntä hyppäämällä ulos autosta vilkaisemattakaan perääsi.
Kun olit yksitoistavuotias, hän vei sinut ja ystäväsi elokuviin. Kiitit häntä pyytämällä häntä istumaan eri riville.
Kun olit kaksitoistavuotias, hän varoitti sinua tietyistä telkkariohjelmista. Kiitit häntä odottamalla, kunnes hän oli lähtenyt käymään jossakin.
Ja ne teinivuodet
Kun olit kolmentoista, hän ehdotti sinulle pukevaa hiuskuosia. Kiitit häntä ilmoittamalla, ettei hänellä ollut lainkaan makua.
Kun olit neljäntoista, hän kustansi sinut kesäleirille. Kiitit häntä unohtamalla kirjoittaa ensimmäistäkään kirjettä.
Kun olit viidentoista, hän tuli töistä kaivaten halausta. Kiitit häntä sulkeutumalla huoneeseesi.
Kun olit kuudentoista, hän odotti tärkeää puhelua. Kiitit häntä roikkumalla puhelimessa koko illan.
Kun olit seitsemäntoista, hän itki sinun vanhojen tansseissasi. Kiitit häntä juhlimalla kavereiden kanssa aamuun asti.
Kun olit kahdeksantoista, hän opetti sinua ajamaan autoa. Kiitit häntä ottamalla auton käyttöösi aina tarvitessasi.
Iän ja kokemuksen karttuessa
Kun olit yhdeksäntoista, hän maksoi lukukausimaksusi, ajoi sinut opiskelijakämpillesi, kantoi tavarasi sisään. Kiitit häntä hyvästelemällä käytävällä, niin ettei sinun tarvinnut hävetä kavereittesi edessä.
Kun olit kahdenkymmenen, hän kysyi, tapailitko jotakuta. Kiitit häntä tokaisemalla: ”Se ei kuulu sinulle.”
Kun olit kahdenkymmenenyhden, hän esitteli sinulle tiettyjä uravalintoja. Kiitit häntä sanomalla: ”En halua olla sellainen kuin sinä.”
Kun olit kahdenkymmenenkolmen, hän antoi sinulle huonekaluja ensiasuntoasi varten. Kiitit häntä sanomalla tovereillesi, että ne olivat kamalia.
Kun olit kahdenkymmenenneljän, hän tapasi kumppanisi ja kysyi teidän tulevaisuudensuunnitelmianne. Kiitit häntä mulkoilemalla ja mutisemalla: ”Äii-itii, älä viitsi!”
Kun olit kahdenkymmenenviiden, hän auttoi sinua suoriutumaan häistänne, ja hän itki ja kertoi, kuinka paljon hän rakasti sinua. Kiitit häntä häämatkailemalla maan ääriin.
Kun olit kolmekymppinen, hän soitti antaakseen vähän lapsenhoito-ohjeita. Kiitit häntä sanomalla: ”Ajat ovat muuttuneet.”
Kun olit nelikymppinen, hän soitti muistuttaakseen erään sukulaisenne syntymäpäivistä. Kiitit häntä toteamalla, että olit ”juuri nyt erittäin kiireinen”.
Kun olit viisikymppinen, hän sairastui ja tarvitsi huolenpitoasi. Kiitit häntä lukemalla siitä taakasta, jonka vanhemmat muodostavat lapsilleen.
Ja sitten hän eräänä päivänä kuoli hiljaa. Ja kaikki tekemättä jättämiset romahtivat taivaankannen mukana niskaasi.
Mitähän jos käyttäisimme hetken ajastamme osoittaaksemme kunnioitustamme ja ihailuamme sille henkilölle, jota kutsutaan ÄIDIKSI, vaikka kaikki eivät sanoisikaan asiaansa avoimesti omalle äidilleen. Häntä ei korvaa mikään. Vaali jokaista hetkeä jonka hän on luonasi. Vaikka hän ei toisinaan lukeutuisi parhaisiin ystäviisi eikä jakaisi ajatuksiasi, on hän kaikesta huolimatta sinun äitisi!
Äitisi on olemassa ja valmiina sinua varten: kuuntelemassa murheitasi, rehentelyjäsi, turhautumisiasi jne. Kysy itseltäsi, oletko sinä antanut hänelle riittävästi aikaasi, kuunnellaksesi hänen työlääntymistään keittiöaskareisiin, hänen uupumustaan.
Ole huomaavainen ja rakastava ja osoita hänelle asiaankuuluvaa kunnioitusta, vaikka sinulla olisikin erilaisia näkemyksiä kuin hänellä. Kun hän on poissa, jäljellä ovat enää hellät muistot sekä myös katumuksen tunteet.
Älä pidä itsestään selvänä niitä asioita, jotka ovat lähinnä sydäntäsi. Rakasta häntä enemmän kuin rakastat itseäsi. Ilman häntä elämä on tarkoituksetonta.
äitini on rakas
äitini on paras
äitini aina hoivaa lasta;
vaikka tiedän ettei aina jaksa
äitini ei ole lihava;
välillä ärsyttävä mutta ihana
äitini on antanut minulle elämässi kaiken;
parasta oli elämäni,joten
minä myös annan hänelle rakkauden
riidat kaatuvat nauraessa
teot unohtuvat anteeksiantaessa
olin kattonu jo vuosikausia
ku äitiä sattu ja oksetti
kerran sen lääkitys sai sen tuijottamaan kehoansa katonrajasta
se kuulosti ihan hiton pelottavalta
äiti oli riekaleina
tarjosin sille röökiä
vaikka vihasin savua
kerran putosin hyllylle kurotellessani
sen päälle
se kaatu ja pelkäsin sen lonkan murtuneen
sillä oli taudin takia niin hauraat luut
se oli kammottava syyllisyyden tulva
tukka lähti ja kasvot turpos
peruukki yritti palauttaa osan naiseudesta
mutta se tuntu aina vieraalta,
steriililtä
vaikken sitä sillon tajunnutkaan
yks aamu puhelin soi oudon varhain
isi puhu pitkään ruokapöydän äärella
olin heränny kattomaan
luuri meni kiinni ja isi kerto
että äiti on kuollu
soitin ystävälle etten tuu kouluun
sairaalassa pussasin äidin kylmää otsaa
huone oli sinertävä.
sain psykologilta lohdutukseksi aku ankan taskukirjoja
hautajaiset ovat täysin hämärä muisto
mua varotettiin ettei pidä pelästyä
jos joskus nään äidin istumassa sohvalla
en oo nähnyt
en tykänny käydä haudalla -
ei siellä kuitenkaan ollut mitään
varmistuin siitä ettei jumalaa ole.
äiti oli poissa.
vuosia myöhemmin, yhtenä yönä
olin kävelyllä uurnalehdon suunnalla.
poltin pilveä
ja sitten tunsin yllättävää vetoa
mennä hautapaikalle.
polvistuin,
holvini avautuivat
ja itkin pois kaiken sen jännitteen
jota olin jostain syystä varastoinut sisääni.
hautuumaa lakkasi tuntumasta täysin turhalta
rakkaus suuteli kuolemaa.
tuoreena lapsena
katselin saippuakuplien ja akvaariolasin läpi heittäytyvää auringonvaloa
joka maalasi leikkikenttäni sateenkaariksi
en oikein muista miltä äiti näytti ollessaan vielä terve
paitsi ehkä hämärästi valokuvista
mutta muistan äänensävyn jolla hän kutsui minua -
se oli videonauhallakin kunnes jyräsin sen teininä,
luultavasti jonkun suht typerän toimintaleffan tieltä.
havahdun silloin tällöin ihmettelemään sitä
kuinka vähän todella muistan
noista puhtauden vuosista
kaivelen kuitenkin aika varovaisesti -
ehkä sen hautautuminen on kuitenkin
jollain tavalla tarkoituksellista
äiti tulee tohon mun ovelle, että:
'onkos täällä likapyykkiä? näyttää aika likasilta noi' (osottaa mun vaaleenpunasia pillejä)
möli: 'no ei ne ny vielä nii likaset oo! kokoajan tarvii pestä'
äiti: 'ai. no mä aattelin, et jotai likapyykkiä olis, ku tääl vähä haisee'