IRC-Galleria

Peli: Painkiller Overdose.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Rullaa kyllä jos omistat kohtuu uutukaisen koneen.

Testikone: Nou hätä.

Puoliksi enkeli puoliksi demoni. Tämä tyyppi ei kuulu taivaaseen eikä liioin helvettiin. Hän on miespuolisen enkelin ja demoninaisen pusikkopenikka joka pääsee pitkällisen vankeutensa jälkeen vapaaksi. Toisin sanoen päämäärätön ADHD-ammuskelu ja huonot välivideot pääsevät vauhtiin.

Overdose oli alun perin pelkkä modi jota innokas fanijoukko teki yhtä suurella rakkaudella kuin pari lastaan. Vanhasta pelimoottorista on viimeisetkin höyryt otettu irti ja jälki on alkuperäistä peliä houmattavsti kauniimpaa. Hirviokaarti on mielenkiintoista ja joka kerta täysin toisistaan poikkeavat ympäristöt luovat mukavat puitteet ammuskelulle. Ympäristöistä parhaimmat olivat B-leffoja leipova studia ja sairaalla tavalla kiinnostava lihakarjafarmilta hampurilaisbaariin kenttä. Joka jätti pysyvn muiston siitä kuinka julmaa peliä se lihanjalostus todellisuudessa on. Loppujenlopuksi en löytänyt tästä pelistä yhtään yhtä puuduttavaa osuutta kuin alkuperäisessa pelissä olevat satama ja sotilastukikohta.

Ensimmäisen Pankilleristä parhaiten jäivät mieleen mielikuvitukselliset aseet (Ensimmäisen Painkillerin lisälevy ja sen kenties erillaiset aseet jäivät kokeilematta koska se ei suostunut minulla toimimaan monesta yrityksestä huolimatta) joten samaa odotin tältäkin osalta. Loppujenlopuksi tämän pelin aseet olivat vain eräänlaisia muunnelmia alkuperäisistä ja useimmat niistä jäivät lähestulkoon kokonaan käyttämättä. Haulikon vastine ja jonkin sortin konekiväärikranaattikivääri tuntuivat parhaimmilta. Lisäksi aseet olivat pohjattoman tehottomia ja panokset loppuivat jo ennen leikin alkua kesken. Kenties tällä oli yritetty saada peliä pitemmäksi mitä se todellisuudessa on. Taikka suunnittelijat olivat halunneet jonkin sortin selviytymiskauhuelementin mukaan. No joka tapauksessa tämä yritelmä meni pahemman kerran metsään.

Äänimaailma on tärkeä ominaisuus minunkaltaiselleni tunnelmapelaajalle ja tässä pelissä kyllä on ihan kelvolliset äänet mutta ne eivät jääneet samalla tavalla mieleen kuin alkuperäisteoksessa, paitsi nopeatempoisesissa kohtauksissa äänen säröily ei oikein vakuuttanut. Mutta itse puolienkelidemonin eli päähahmon muka pahistyyliset angstiset tarinankerrontaosuudet ja pelin aikana tapahtuvat letkautukset pistävät lähinnä kuulokkeista puukot korviini, ja oli pakko joko nauraa kuin hullu tai kirkua täyttä kurkkua kuin nainen heinäladossa kesäyönä kun paha pohjalaispoika isolla...

Vaikeustaso on lussujen aseiden takia hyvin korkea ja pelkään peruutteluun ja ammuskeluun puutuu nopeasti. Itse kyllästyin viimein ammusten kokoajan loppuessa siihen malliin että kävin hankkimassa cheatit vaikeimpien kohtien varalle. Tämä ei sen takia ettenkö olisi niitä ilmankin päässyt läpi, mutta en jaksa yksinkertaisessa pelissä hinkata samaa huonetta kymmeniä kertoja peräkkäin. Tavallisesti pelaan tämänkaltaisen tusinaräiskittelyn muutamassa illassa läpi, mutta kun ajattelee tavallsta satunnaispelaajaa ei ole toivoakaan siittä ettei hänen mahdollinen kotiväkensä jossakin vaiheessa passita tyyppiä hullujenhuoneelle. Siinä vaiheessa kun kuulevat ne itkupotkuraivarit mitä peli voi aiheuttaa. Eli toisin sanoen jos et ole koskaan käyttänyt huijauksia (joita en itekkään suosi) nyt olisi oivallinen tilaisuus niitä käyttää. Suosittelen lämpimästi sillä ainakin itsellä alkoi hullujenhuneenportit raottumaan jo vähän liikaakin kymmenennen epäonnistumisen jälkeen, taivaalliset cheatit pelastivat helvetiltä... vai miten se oli.

Peliin on myös yritetty saada jonkin sortin uudelleenpeluuarvo, kun pelaat kentän tietylla aseella tai tavalla läpi saat mustan torottikortin joka parantaa jotakin ominaisuuttasi. Tosin ilman näitä turhanpäiväisiä ominaisuusparannuksiakin pääsee pelin läpi ilman niitä aiemmin mainitsemiani cheattejakin ja sinä peli et ainakaan minua saa innostumaan keräämään kaikkia näitä mukahienoja kortteja.

Typerällä tavalla vaikeutetusta lyhyestä pelisisällöstään huolimatta kokemisen arvoinen tapaus kaikille jotka pitävät ensimmäisestä osasta ja yksinkertaisista aivot likoon räiskinnöistä. Mutta voin vakuuttaa että tämä ei anna mitään uutta sisältö pelisarjaan, saati sitten koko räiskintäpeliskeneen.

Hyvää:
Vanhaa samaa painkilleriä.
Hienot ympäristöt.
Mielenkiintoiset viholliset.
Fanipohjaiseksi modiksi oivaillinen taidonnäyte.

Huonoa:
Ei toisaankaan tarjoa mitään uuttta.
Raivostuttava vaikeustaso aseiden lussuuden ja niiden vähäisten ammusten vuoksi.
Pakottaa käyttämään huijauskoodeja.
Lyhyt peli mitä on väärin keinoin yritetty pitkittää.

Yleisarvosana: 7 (ADHD-pelaajille myös 7) (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Peli: Painkiller.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei paljoa vaadi.

Testikone: Ei pysty parantamaan vanhentunutta grafiikkaa.

Taivas on saanut oman palkkamurhaajan, vaviskaa domoniruhtinaat ja itse paholainenkaan ei ole enää turvassa.

Peli alkaa siitä kun tarinan sankari ajaa autonsa öisellä maantiellä vastaantulevan keulaan. Vaimo, auto ja sankari itse menettävät henkensä. Vaimo ja auto pääsevät taivaaseen mutta sankarin kohtalo on kehnompi. Daniel Ei pääse helvettiin sillä on ollut eläessään liian kiltti mutta tarpeeksi tuhma päästäkseen taivaaseen. Daniel herran kohtalona on manala jonka pienissä huoneissa käydään sotaa sinne tunkeutuneita helvetin joukkoja vastaan. Hän saa enkeliltä tehtävän tuhota nämä joukot ja tehtävään tarvittavan aseen. Palkintona tehtävän onnistumisesta hän saa jälleen pidellä rakastaan sylissä, siis sitä vaimoa ei autoa. Juonikuviot eivät ole mitään päätähuimaavia mutta välivideoiden aikana vilahtaa raamatullisista henkilöistä enkelin lisäksi eeva ja itse pääpiru valeasussa.

Alun jälkeen on vain yksi suunta ja tavoite. Putsaa kenttä vihulaisista ja pääset seuraavaan kenttään. Kentät itsessään ovat hyvin yksinkertaisia mutta niiden vaihteleva ympäristö säilyttää mielenkiinnon. Toiset kentät ovat mielenkiintoisia ja toiset sitten taas kuin kokonaan eri pelistä. Kaikkein parhaiten hyvistä kentistä mieleeni jäivät loppupuolen pysähtynyt taistelutanner, keskiaikainen kylä, Babel, hullujenhuone ja venetsiaa muistuttava vetinen kaupunki. Huonoimmasta päästä ehdottomasti olivat sotilastukikohta ja satama. Ammuttavaa pelissä riittää lähes yhtä paljon kuin hengenheimolaisessaan vakavassa samissa. Hirviökaarti myös on kattava ja samoja ölliäisiä kierrätetään vähän. Tietenkin loppupuolen örisevät moottoripyörätyypit ja tappavan pahanhajuisella hengityksellä varustetut puliukot olisi saanu jäädä näkemättä. Toisaalta pultsareissa oli tiettyä huumoriarvoa jos pidät huonoista vitseistä. Välipomot ja itse vihtahousu taas olivat todella suuria mörköjä ja vaativat kikan kukistuakseen. Nämä massiiviset viholliset olivat paitsi hienoja myös erittäin vaikuttavia vanhan pelin pomovastustajiksi.

Pelin aseet olivat mielikuvituksellisimpia näkemiäni koskaan. Painkiller itsessään on jonkin sortin pyörivä miekkahybridi jonka voi singota kauemmas keltaisen lasersäteen polttaessa vihollisia. Tavallisimmasta päästä olevassa haulikossa oli käyttökelpoinen vaihtoehtoammus, jäädytyspatruuna. Puuvaarnoja ampuva ilmakivääri oli kätevä mutta tiukoissa tilanteissa liian hidas. Heittotähtisähköshokkikiväärille en löytänyt oikein mitään järkevää käyttöä mutta minigunin ja raketinheittimen yhdistelmä oli ehdottomasti koko pelin lempiase.

Kun Daniel on kerännyt 66 tappamansa örviäisen sielua hän muuttuu hetkeksi kaiken tuhoavaksi demoniseksi tappokoneeksi. Efektissä maailma muuttuu mustavalkoiseksi ja viholliset hohtavat pitkienkin matkojen päässä punaisina. Yhdellä iskulla kuolee pienet ja isot helvetin olennot ja joissakin kohdissa se tuo peliin suuren helpotuksen.

Teknisesti peli on vanhentunut ja sahalaitoja ei saa pois korkeimmillakaan mahdollisilla asetuksilla. Siitä huolimatta peli on jopa kaunis ja luudalla lentelevä noita-akka keskiaikaisen kylän yllä oli säväyttävä näky. Äänipuolella vahvuus piilee, sillä näin yksinkertainen aivotnarikkaanammuskelu ei viihdytä jos siinä ei olisi jotakin todella koukuttavaa. Tässä tapauksessa ne ovat äänet, harvat puhutut osuudet ovat loistavia ja ympäristön äänimaailma luo mukavan synkkää tunnelmaa. Musiikit ajoittain kuulostivat jopa legendaarisen suomalaisen blackmetalbändi Beheritin käsialalta niissä tunnelmallisimmissa kohdissa. Vihollisten rynniessä ruudulle tunnelmallinen musiikki muuttui perus hardrockiksi joka oli kyllä tilanteeseen sopivaa mutta puutuddi pitemmän päälle.

Loistava ja yksinkertainen räiskintä jota suosittelen kaikille jotka tahtovat väliin olla ajattelematta ja toimia. Erityisesti suosittelen tätä teosta ADHD-potilaille, itse olen rauhallisempi pelaaja ja joskus tällainen tykitys on liikaa.
Hyvää:
Yksinkertaista ammuskelua.
Loistava äänimaisema.
Mielikuvitukselliset aseet.
Paikoitellen hieno.
Parhaimmat kentät kultaa...

Huonoa:
...huonoimmat kentät pronssia.
ADHD-meininki rasittaa.
Röyhtäilevät puliukot.
En jaksaisi toista kertaa pelata läpi.

Yleisarvosana: Normaaleille 8 ADHD-pelaajille 10 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand