IRC-Galleria

Se on syvälle iskostuneena länsimaiseen kulttuuriin. Meillä on pakkomielle olla varmoja, tietää. Tämä on täysin absurdia: välineistö jolla käsittelemme tietoa, toisin sanoen kieli, on itsessään epäabsoluuttinen ja suhteellinen. Kielenkäyttö on aina subjektiivista, tulkintaa.

Me kaipaamme varmuutta kaikesta - ajatuksistamme, ihmissuhteistamme, työpaikoistamme, maailmasta. Tavoittelemme varmaa tietoa siitä mitä juuri nyt tapahtuu, ja haluamme varmistaa myös tulevaisuuden. Tulevaisuus ei kuitenkaan ole läsnä kuin potentiaalina; siksi emme varmistu. Voimme korkeintaan otaksua, visioida ja tutkia mahdollisuuksia, missä ei toki ole mitään vikaa. Se on ruokaa uteliaisuudelle ja mielikuvitukselle, se on inhimillinen perusvietti joka kehittää meitä eteenpäin. Haasteena on löytää siihen mielekäs suhtautuminen.


Elämme kaoottisessa universumissa. Jotta voisi saada absoluuttisia vastauksia, olisi tiedettävä kaikki mahdolliset vaikuttavat tekijät. Koska näitäkin tekijöitä kuitenkin jäsennellään epäabsoluuttisen kielemme kautta, emme voi päästä mihinkään lopulliseen lopputulokseen.

Asenteet jotka aiheuttavat pakkomielteitä absoluuttisuudesta ja varmuudesta, ovat siis jo lähtökohtaisesti perseestä. Filosofiassa tämä on toki ymmärretty jo aikaa sitten, mutta silti ihmiset käyttäytyvät toisin, myös monet niistä filosofeista jotka ovat asian tajunneet. Se osoittaa hyvin, kuinka paljon helpompaa on keksiä teorioita kuin soveltaa niitä käytäntöön. Kysytäänpä toisin: Miksi meidän tarvitsisi tietää mitään varmasti? Eikö riitä, että tiedämme tarpeeksi hyvin?

Ehkä!

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Sumeaa logiikkaa. Meidän ei tarvitse laskea kaikkea viimeiseen desimaaliin, etenkään kun se ei mitä ilmeisimmin ole mahdollista. Voimme havainnoida maailmaamme, keskittyä siihen mikä toimii riittävästi, ja unohtaa totuuden. "Totuus" on aina riippuvainen määrittelijänsä näkökulmasta. "Totuuden" julistaminen ei ole kehittävää.

Varmuus osoittautuu tarkasteltaessa illuusioksi jonka alla on epävarmuutta, kaaosta, loputon määrä muuttujia. Nämä muuttujat kuitenkin näyttävät muodostavan rakenteita, niissä on säännönmukaisuutta. Kun tätä fraktaalimöykkyä katsoo ja opettelee hyväksymään sen, rakastamaan sitä, siitä tulee ystävä. Elämä on virtaus. Me olemme virtaa pitkin soljuvia surffareita. Emme voi ainakaan kokonaan määrätä virran suuntaa, mutta voimme ohjata itseämme virrassa. Tämä näyttää olevan suurin saavutettavissa oleva vapaus. Mitä enemmän antautuu, sitä vapaammalta tuntuu.

Ihmiset tavoittelevat varmuutta, koska epävarmuus on pelottavaa, ahdistaa kun ei voi tietää. Ihmiset pelkäävät yleensä asioita joita eivät ole uskaltaneet kohdata. Kun olemisen väistämätön tosiasia näyttää olevan hyvin pitkälti kaiken perimmäinen epävarmuus, eikö olisi mielekästä hyväksyä se ja antautua sille? Se on kuin polkupyörällä ajoa - luottamus pitää pystyssä, mutta vasta kun on uskaltautunut liikkeeseen. Asian voisi kuvitella olevan hirvittävän monimutkainen, mutta mitä enemmän sitä pohtii, sitä yksinkertaisemmalta se tuntuu. Tämä ei toki vie pois olennaista: Se on loputon haaste, jossa riittää ratkottavaa luultavasti niin kauan kuin riittää elämääkin. Ihanaa.


Epäily on tervettä. Tätä kirjoitustakin on hyvä epäillä - kenenkään ei tarvitse uskoa minua. En ole varma varmuuden mahdottomuudesta. Olen valmis kyseenalaistamaan näkemystäni. Näitä asioita voi itse kokeilla. Epäily ei tarkoita sitä, että tarvitsisi aina ja jatkuvasti olla kyseenalaistamassa kaikkea. Epäily on sitä, että kykenee tarvittaessa kyseenalaistamaan minkä tahansa oman näkemyksensä, että yrittää ymmärtää miksi muut kyseenalaistavat sen, ja että välillä kyseenalaistaa vaikkei näyttäisi olevan tarvettakaan - eihän koskaan voi tietää. Skeptisyys ei poista mahdollisuutta luottaa asioiden pysyvyyteen, mutta tarjoaa työkalut selviytyä silloin kun sata kertaa samanlaisena toistunut asia tapahtuukin juuri tällä kertaa toisin.

Itse kokemusta ei tarvitse kyseenalaistaa. Kokemus on aina tavallaan absoluuttista - se tapahtuu ja se eletään. Kokemus ei kuitenkaan ole tietoa. Tieto viittaa käsitteisiin ja kieleen, merkityksiin, siihen mitä voidaan sanoa. Ihmisillä on tapana sekottaa toisiinsa kokemus ja tulkinta kokemuksesta. Se mitä sanotaan ei ole se mitä koetaan. Sanominenkin aiheuttaa kokemuksia, mutta se mitä sanoissa välittyy ei ole tuo kokemus, se on vain kartta jonka avulla kokemusta voi ymmärtää. Kun kerron jostain kokemuksestani toiselle ihmiselle, hän tekee oman tulkintansa ja kokee sen kautta jotain, luultavasti samansuuntaista muttei koskaan täysin samanlaista kuin minä. Kun sanon olevani hämmästynyt, niin sana "hämmästynyt" ei ole kokemukseni, se on vain tienviitta jonka avulla joku voi ymmärtää kokemustani, koska on itsekin kokenut jotain samankaltaista jonka on tottunut mieltämään käsitteeseen "hämmästynyt" liittyväksi.

Mitään tulkintaa kokemusten syistä tai varsinaisesta olemuksesta ei voida todistaa, ja miksi tarvitsisikaan? Erilaisilla näkökulmilla jonglööraaminen on leikkiä, viihdettä, eikä niillä pelaaminen vie kokemusten arvoa pois.

En voi hallita ympäristöäni kuin tiettyyn rajaan saakka, mutta voin itse päättää miten suhtaudun kokemukseeni. Deterministit toki sanovat, ettei vapaata tahtoa ole vaan kaikki on vain loputonta reagointia. Kun toisiinsa reagoivia asioita kuitenkin näyttäisi olevan maailmankaikkeudessa ääretön määrä, ja niillä kaikilla ääretön määrä ominaisuuksia, determinismin perusajatus tuntuu luhistuvan - se on teoreettista runkkaamista jolla ei ole paljonkaan tekemistä käytännössä koetun kanssa. Ei niin etteikö sekin ois silti kivaa.

Viime kädessä ei ole olennaista, onko vapaata tahtoa "oikeasti" olemassa, koska meillä ei ole mitään keinoa varmistua siitä. Philip K. Dick sanoi todellisuuden olevan "se joka ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta". Kokemus vapaasta tahdosta ei katoa kun siihen lakkaa uskomasta. Se ei lakkaa edes silloin, kun saa loogisesti vakuutettua itselleen ettei sitä ole olemassa. Viime kädessä siis ainoa mielekäs tapa toimia tuntuisi olevan se, että toimimme kokemuksemme mukaan - minä teen vapaita valintoja tässä ja nyt. Tämä sopii yhteen sekä rationaalisen että emotionaalisen lähestymistavan kanssa - ne eivät ole keskinäisessä ristiriidassa.


Varmuus oman näkökulman totuudesta tekee avaramielisen ajattelun ja kommunikaation mahdottomaksi. Varmuus aiheuttaa fanaattisuutta ja ahdistusta, koska se synnyttää pakkomielteen todistaa muille kuinka asia on. Täydellinen todistaminen on mahdotonta. Tällainen dogmaattisuus aiheuttaa sotia, vihaa ja väkivaltaa. Pakkomielteen hylkääminen auttaa vapautumaan suurimpaan tarjolla olevaan varmuuteen. Olemme vähitellen vapautumassa siitä kollektiivisesti, koska kielemme, ja sitä kautta kykymme jäsentää maailmaamme ja elämäämme, on jatkuvassa kehityksessä. Myös tieteen kehitys kulkee samaan suuntaan - absoluuttisesta maailmankuvasta ollaan mm. kvanttimekaniikan ja säieteorioiden avulla siirrytty epämääräiseen maailmankaikkeuteen, jossa mikään ei ole täysin varmaa, mutta jossa jatkuvasti paremmin opitaan näkemään riittävän tarkasti jotta voidaan tehdä valintoja, toimia ja edetä.

Käytäntöä: Kaikki ajattelevat ajoittain absoluuttisesti. Havainnoidaan itseämme ja toisiamme. Kiinnitetään absoluuttiseen ajatteluun ja ilmaisuun huomiota, ja opetellaan vähitellen toimimaan toisin, juuri nyt.

Virtaan heittäytyminen pelottaa, mutta antautuessamme havahdummekin siihen että virtaus kannattelee ja pitää pystyssä paremmin kuin varmuus koskaan voisi, se varmuus jota ei oikeasti koskaan ollutkaan.


Lista blogiteksteistäni: Olentolupa#blogcomments