Ikuiset kysymykset pyörivät ahtaassa mielessä. Miksi ajatus kapinoi kylmää todellisuutta vastaan? Onko onnen tunne pelkkä ihmisen harhakuva, mielen sairaus? Vapauttaako rakkaus ihmisen, vai kahlitseeko se pimeyteen? Suru vaihtuu masennukseksi, masennus vääntyy tuskaksi ja tuska vääristyy katkeraksi vihaksi. Ilkkuvat tulenliekit nauttivat pienen laatikollisen vanhoja muistoja evääksi. Vesisade piirtää sympatiasta suruansa ikkunaan. Paperiset muistot tuhkaantuvat sulaneiden negatiivien kanssa menneisyyteen, takaisin hukattuun viattomuuteen.
Onko kaikki vain kulissia? Ulkopuoliset asiat ovat hyvin, mutta sisältä kaikki on ollut mädäntyvää sotkua jo vuosikausia. Miten paeta tyhjiä valheita, miten saada voimaa ja rohkeutta? Lukkiutuneena tyhjään huoneeseen toivoen että pääsisi pois. Jumiutuneena omiin syytöksiin, toivoen että jossain olisi portti, pakotie jonka kautta voisi siirtyä sinne missä ruoho olisi vihreämpää. Entä jos portti tulevaisuuteen olisikin jo auki, massiivinen metallirengas joka tahtoisi nielaista pois kaiken tuskan. Miksi jäädä jos elämä ei tunnu enää elämisen arvoiselta ilman vapautta?