Eilen puhuttii äitin kans Eikasta ja se kerto kaiken mitä ties.
Se helpotti mun oloa tosi paljon, mut silti oli pakko kysyä,
"Ootteko ihan varmoja että se oli Eikka?"
"Valitettavasti se oli niin meidän Eikka ku vaan voi olla.."
Oli äitin vastaus. Mut edelleen mie jaksan toivoo, et se tulee takas.
Ehkä se on lavastanu kuolemansa ja kohta se tulee takas sillä ilmeellä:"Hahahaa, huijasinpas teitä!"
Vaikka kissat on tosi itsenäisii, meidän Eikka ei ollu sitä.
Katoin just tänään kaikkia vanhoja kuvia ja se on aina ollu menossa mukana.
Keskipisteenä.. Kerjänny huomiota..
Edelleen mie välillä kuulen sen askelia ja katon välillä Morttia Eikaksi.
Outoa olla jääkaapillakin kun on vaan kaksi silmäparia odottamassa makkaraa.
Missä on ne maailman kauneimmat silmät?
Tavallaan oli kamalaaki kuunnella äitiä eilen.
Se sano että Eikka oli maannu sillee päin et se oli selvästi ollu tulos kotiin.
Ajatella, että sillä oli matkaa vaan sen tien ylitys, pellon poikki, Marin pihan läpi ja nopeasti tietä pitkin meille.
Ja se tieteki jäi just siinä ekalla etapilla auton alle..
Kamalaa oli myös se, että äiti sano että sen päältä ei oltu ajettu.
Luultavasti se oli jääny auton ALLE, eli renkaiden väliin ja sieltä auton alta joku osa on lyöny sitä päähän.
Voi kulta rakas, jos oisit pitäny päätäs alenpana oisit mun kans nyt tässä..
Vein tänään Jannen kans pikkuselle kynttilän haudalle.