IRC-Galleria

Eliisalle Onnea <3
t: Anna-mummu

Elisabet on nimi kuninkaalinen
Sen Eliisaksi me lievensimme hyväillen
Sen loisto ylväs mutta aurinkoinen on
Se antaa kantajalleen suuren kohtalon
Ja joka Ellun ystäväkseen saa
Sen eloon uusi hohto lankeaa

Olimme silloin ehkä Kalajoen kristillisessä opistossa :)
Repesin totaalisesti ko löysin ton

Siis totaalisesti oikea voitti talentin!
GO GO!

Vielä kolme päivää.
Onneks kulta tulee huomenna tänne mun luokse yöksi niin ei tartte olla kahta viikkoa erossa<3

Tulipahan vaan mieleen, että onhan mulla tietty kaks sänkyy,
mut ei toista peittoo tai tyynyä.
On mulla tieten jööti :'D

Ja seki viel että onkohan mulla sille ruokaa :D
Nooo.. Kyllähän sitä huomenissa voi viel kaupassa käydä,
mut kyllä mie luulen et siitä annoksesta riittää Jannellekki,
mitä meinaan huomen kokata.

Mut se on täysin eri asia jääkö mulle siitä sitte sunnuntaille ruokaa :D

Noh.. Nyt vessan kauttaa nukkuun.
Öitää

Viideltä vasta takaste kentuslle ja senki jälkee saa sit melkee jo heti lähtiä.

Eilen puhuttii äitin kans Eikasta ja se kerto kaiken mitä ties.
Se helpotti mun oloa tosi paljon, mut silti oli pakko kysyä,
"Ootteko ihan varmoja että se oli Eikka?"

"Valitettavasti se oli niin meidän Eikka ku vaan voi olla.."
Oli äitin vastaus. Mut edelleen mie jaksan toivoo, et se tulee takas.
Ehkä se on lavastanu kuolemansa ja kohta se tulee takas sillä ilmeellä:"Hahahaa, huijasinpas teitä!"

Vaikka kissat on tosi itsenäisii, meidän Eikka ei ollu sitä.
Katoin just tänään kaikkia vanhoja kuvia ja se on aina ollu menossa mukana.
Keskipisteenä.. Kerjänny huomiota..

Edelleen mie välillä kuulen sen askelia ja katon välillä Morttia Eikaksi.
Outoa olla jääkaapillakin kun on vaan kaksi silmäparia odottamassa makkaraa.
Missä on ne maailman kauneimmat silmät?

Tavallaan oli kamalaaki kuunnella äitiä eilen.
Se sano että Eikka oli maannu sillee päin et se oli selvästi ollu tulos kotiin.
Ajatella, että sillä oli matkaa vaan sen tien ylitys, pellon poikki, Marin pihan läpi ja nopeasti tietä pitkin meille.
Ja se tieteki jäi just siinä ekalla etapilla auton alle..
Kamalaa oli myös se, että äiti sano että sen päältä ei oltu ajettu.
Luultavasti se oli jääny auton ALLE, eli renkaiden väliin ja sieltä auton alta joku osa on lyöny sitä päähän.
Voi kulta rakas, jos oisit pitäny päätäs alenpana oisit mun kans nyt tässä..

Vein tänään Jannen kans pikkuselle kynttilän haudalle.

En tahdo vieläkään uskoa, että Eikkaa ei oo. Käytiin äitin kans pistää sen haudalle kynttilä. Äiti lähti takas töihin ja mun oli pakko huutaa Eikkaa täällä. Jos se vaikka ois tullu niillä elefantin askelilla yläkerrasta.

Menin Mortin luokse sohvalle ja sanoin sille, että etsi Eikka. Mut ei se liikkunu mihinkään. Ihan varmasti se tajuaa, et sen ystävä on nyt pois.

Mut kaikkein eniten mun tekis mieli mennä sille haudalle ja kaivaa Eikka ylös. Silittää ja kattoo sitä vielä viimesen kerran. Jos vaikka kaikki on erehtyny. Jos se ei ookkaan Eikka ja se tulee kohta tonne oven taakse huutamaan sisään.

Oli kamalaa käydä vessassaki ku ei se juossu perässä, mun kans samaan aikaan vessaan. Niin on käyny monet kerrat. Kummatki istuu omalla pöntöllä ja kahtellaan vaan toisia :')

Ja ku meni keittiön läpi eikä ollu enää kuppeja eikä ruokapusseja. Olin ihan varma, että kuulin kuin Eikka ois hypänny sille pöydälle syömään, mut kai se oli joku muu tumahdus.

6 vuotta !

Miten maailman ihanimmalle kissalle pitää käydä näin.
Se oli niin kiltti, sai vaikka roikottaa pää alaspäin eikä sanonu mitään.
Kaikkein ihanin hetki oli aina se ku Eikka oli ovella vastassa.
Sitte siinä sitä vaan katto sen maailman ihanimpiin silmiin
ja rapsutti kaulan alta.

Seki oli mahtavaa ku tuli kotiin ja Eikka oli ulkona,
se aina maukas mulle tervehdykseksi, koska olin opettanu sitä siihen,
että ainaku tullaan kotiin, pitää sanoa moi.

"Mitäs Eikka?"
Oli varmasti mun yleisin kysymys sille.
Sitten rapsutuksia korvan takaa, kaulalle ja sitte pitkin selkää, jolloin Eikan takajalat nousi varpaitten varaan ja häntä kohti suoraa ylös.
Aina kun Eikka oli syömässä sen kaapin päällä, silitin kerran selkää ja aina se nousi varpaille.

Paras hetki aina viikonlopussa oli se, kun tulin koirien kanssa lenkiltä.
Eikka on ulkona narussa ja tahtoo sisään.
Päästän sen irti ja se jouksee ovelle. Koirat juoksee perässä.
Siinä ne kaikki kolme tappelee kuka pääsee eka sisään.
Aina, Eikka katsoi mua silmiin ja odotti milloin avaan oven.
Kun avasin, kaikki juoksivat jonossa sisään.

Mutta nyt..
Minä menen kotiin, eikä Eikkaa ole sanomassa minulle "moi" ulkona.
Eikkaa ei ole istumassa portailla minua vastassa sisällä.
En näe enää niitä kauniita ja suuria silmiä, joista aina kehuin Eikalle.
"Pakko myöntää Eikka, mutta sulla on maailman kauneimmat silmät."
Ketä mie silitän ku meen keittiön läpi?
Miksi Eikka ei voi olla siinä kaapin päällä syömässä?
Miksi sen piti lähteä yksin ulos?
Miksi se ei tullut takaisin parin tunnin päästä niinku aina ennen?
Miksi se ei halunnut että saan vielä kerran silittää sen pitkää turkkia?

Miksi meille kaikki tärkeimmät viedään pois...?