Aluks mua pelotti koko ajatus työharjoittelusta, ja siitä miten tulisin pärjäämään, koska en ollut ennen korjannut linja-autoja.
Kuitenkin jo ensimmäisellä viikolla huomasin kuinka mukavia kaikki mua kohtaan oli ja että ne kohteli mua saman arvoisena vaikka olinkin vaan työharjoittelija. Kaikista tuli omalla tavallaan mulle tärkeitä ihmisiä. Meillä oli hyviä ja huonoja hetkiä, mutta paljo me naurettiin yhdessä.
Aloin viikko viikolta huomaamaan, että eräs henkilö tuli mulle koko ajan tärkeämmäksi kuin muut. Sille oli niin helppo puhua ja se oli mun tukena. Se jakso tsempata mua eteenpäin vaikka mulla oli huonoja päiviä.
Olin ennen sellainen, että pidin kaiken pahan ja surun sisälläni. En pystyny puhumaan kenellekään. Nyt työharjoittelun aikana löytyi ihminen, joka ymmärtää mua ja sille voi puhua ihan kaikesta. Mukavista ja surullisista asioista. Siitä henkilöstä tuli mulle tärkeä ystävä voisinko sanoa jopa varaisä.
Eilen kun työharjoittelu loppu niin kyyneleet valui silmistä. Tuntui pahalta jättää paikkaa taakseen, jossa oli mahtava ilmapiiri ja ihania ihmisiä. Kun työpäivä eilen alkoi olla lopuillaan halasin kaikkia ja itkin, mutta pahimmin silloin kun ns. varaisä tuli kohdalle. Se katsoi mua silmiin ymmärtäväisenä ja mä en voinut muuta kuin itkeä. Tiesin, että ei tulla unohtamaan toisia, koska luvattiin pitää yhteyttä, mutta silti se tuntu erittäin pahalta.
Tiedän, että voin mennä katsomaan niitä kaikkia sinne, ja ettei unohdeta, mutta ei se silti tunnu enää samalta.
Musta tuntuu ku mun paikka olis siellä, ja että mun kuuluu olla siellä. Silti pitää maanantaina mennä kouluun, eli palata normaaliin arkeen ja yrittää jaksaa eteenpäin...
Tässä vielä pieni ajatelma lopuksi;
Hyvät ystävät ovat kuin lyhtyjä tiellä,
ne eivät lyhennä matkaa,
Mä uskon kuitenkin et lopussa meille kaikille käy hyvin....
mutta tekevät sen helpommaksi kulkea...