Muistan sen päivän,
kuin eilisen.
Sen päivän kun
annoin itseni rakastaa.
Se päivä oli myös
surua täynnä.
Tuo suru pyyhälsi
sydämeni yli,
rakentaen kivimuurin.
Se suru oli niin suuri,
etten pystynyt hengittämään,
jalkani eivät kantaneet.
Sydämeni hajosi kuin
lasi tippuessaan lattialle,
pirstoutuen miljooniksi palasiksi.
Salaisuus kasvaa,
muuttaa muotoaan,
ei jätä rauhaan.
Salainen suru,
muisto eilisestä,
tuulena tanssittaa
syksyisiä lehtiä.