kummasti sitä voi itsekkin tosi huonosti
kun yli tärkeä ja rakas ihminen on ihan rikki.
tänään nähtiin kai jo vähän auringon valoa..
oli ihanaa nähdä niiden synkkien ja apeiden kasvojen
vaihtuvan hymyileviin kasvoihin <3
niinhän se menee, ekana päivänä on vaikeeta,
toisena haluaa vetää ranteet auki,
mut kolmantena on jo hiukan helpompaa.
onneksi on ystäviä joiden kanssa puhua
tai olla ihan vaan hiljaa, se tunne on vain jotain niin
kaunista ja voimakasta, että jo
pelkästään sekin saa haavat paranemaan. <3
elämä voittaa. tiedän sen. ja kaikki järjestyy vielä.
kumpa mä saisin tän hymyn helpommin taudin lailla tarttumaan..(: