Meen, minne mun mentävä on.
Eteen avautuu tuntematon.
Pääsin jo yli sen,
painavan eilisen.
Siirsin kallioita,
mursin muurit,
koska tiesin, että täytyy.
Kielsin kohtaloita,
poistin pilvet tieltä,
jotta valo löytyy.
Oon vihdoinkin onnellinen.
Varjoon, enää mä kurkota en.
Taakseni talvi jää.
Voin elää, hengittää.
Kaikkeni mä annoin,
itselleni vannoin.
Taakkaa jota kannoin,
mä en raahaa enää koskaan.
Kuljin umpikujaa,
miettimättä lujaa,
kunnes päätin,
etten nojaa siihen,
mikä sortuu niskaan.