Välillä kaipaan sua niin että sattuu,
kun miettii meidän yhteisiä aikoja,
ja kuinka paljon niihin huumoriiki joskus mahtu.
Muistan joka kerran kun nostettiin toista pystyyn,
kun maailma runteli,
eikä se siihen ite olisi pystyny.
Muistan joka kerran kun tuettiin toisiamme,
lohdutettiin,
et elämä jatkuu,
ja kuunneltiin toisen pelkoja.
Sä olit paketti,
vähä niinku joku lahja,
mä aattelin et tää kestäis,
kunnes sit tuli se ihme riita.
Siinä meni ystävyys ja kaikki,
Mä vaan toivon et viel joskus tajuut,
kuinka muhun sillon sattu.
En tajuu enää noita sun juttuja,
enkä voi suhun enää luottaa,
me ollaan liian erilaisia,
sen vasta täs nyt huomaan.
Mut kun katon niitä kuvii,
mitkä on mun mielessä,
ja mietin niitä aikoja,
kun olit vielä mun vieressä.
Täytyy vaan sanoo,
et toivon vanhojen aikojen palaavan takasin,
mut silti jatkan elämää eteenpäin,
ja jätän sen vanhan taakseni.
Ehkä vielä joskus me molemmat tajutaan miten tärkee toinen oli,
eikä tarttis enää ikinä näyttää,
et ole hyvä tossa on ovi.