IRC-Galleria

Siinäpä pulmaa kerrakseen... Jokin kumma riipijä raapii nyt tajuntaani... Kaikki pitäisi olla hyvin. Jopa paremmin kuin hyvin. Ja asiat etenevät juuri siihen suuntaan kuin olen halunnutkin - tai ainakin ne TUNTUVAT etenevän niin. Jotenkin vain niskakarvani ovat nousseet pystyyn...

Inhoan eniten tässä maailmassa väkivallan jälkeen valehtelua. Sitä en voi sietää. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka totuus saattaa sattua, on se silti parempi kuin valhe. AINA. Arvostan rehellisyyttä ja kärsivällisyyteni ja kykyni antaa anteeksi ovat sitä luokkaa, ettei pitäisi olla ongelma kertoa minulle totuutta. Mutta... Jos jotakin minulta salaa ja saan sen tietää myöhemmin ehkä omine neuvoineni, sitä en pysty ikinä antamaan anteeksi. Sitä en myöskään koskaan unohda. Se merkitsee minulle petosta.

Eikä minua enää tässä maailmassa petetä kuin kerran. Siihen en anna kenellekään uutta mahdollisuutta. Kun luottamus on mennyt, se on mennyt. Ja tällä viittaan siihen, jos totuutta pimittää, salaa. Rehellisyys perii maan - minun tapauksessani ainakin.

Minun on niin hyvä olla, etten pysty sitä täysin sanoin selittämään edes. Yhtään liioittelematta voin sanoa, etten ole koskaan eläessäni ollut yhtä onnellinen kuin nyt. Miten siis elämä voikaan yllättää... Tätä en todellakaan osannut odottaa...

Miltein kuljin onneni ohi - kirjaimellisesti! Kun tuo eräs pyysi minua ensimmäistä kertaa treffeille, en ollut ollenkaan varma, että haluanko lähteä. Oi, kuinka kiitollinen olenkaan, että puoliväkisin raahasin itseni kahville Rossoon... Vielä 100 metriä ennen Rossoa, miettisin, josko kääntyisin takaisin - ujo kun olin... Lienee kohtaloa, että juuri tuolla samaisella hetkellä HÄN näki minut ja minun oli "pakko" jatkaa matkaa perille asti. Voih, onneksi siinä kävi niin, sillä muutoin olisin jäänyt paitsi elämässäni sellaisesta, mitä en ole koskaan kokenut. Koskaan.

Tuntuu jotenkin hullulta ajatella, etten ole koskaan saanut tuntea näin... Onhan minulla kuitenkin takanani sentään avioliittokin. Pistää miettimään kyllä tosissaan...

Toivon, että tämä onni saisi jatkua ehkäpä jopa lopun elämää. Mutta, jos jostain syystä kohtalo puuttuisi peliin, ja menettäisin onneni... Voisin kuitenkin sanoa, että ainakin hetken olen saanut kokea todellista onnea. Jos vaihtoehtoina olisivat se hetken onni ja läpi elämän kestävä tasainen olotila (ei onnea, muttei suruakaan), valitsisin sen onnen silti, vaikka siitä seuraisikin riistävää surua. Sillä jos ei ole kokenut tällaista onnea, jää paitsi suuresta rikkaudesta... Minä olen nyt saanut sen rikkauden kokea ja tulen aina vaalimaan sitä sydämessäni. Aina. Tapahtui mitä tapahtui.

Kun nyt olen muistellut menneisyyttäni, toki olen löytänyt hetkiä, jolloin olen ollut onnellinen. Esim. hääpäiväni ja lapseni syntymä, mutta näitä hetkiä on varjostanut synkkyys, mikä lepäsi silloin vielä sydämessäni. Ja ne olivat hetkittäisiä. En ole milloinkaan eläessäni (en edes lapsena) kokenut onnea päivää tai kahta kauemmin yhtäjaksoisesti. Surullista sinänsä todeta näin, mutta totuus on raaka - sille ei voi mitään. Nyt tuota synkkyyttä ei enää ole. Se on poissa. Ja sydämeni on vapaa tuntemaan onnea, nyt kun sille sitä tarjotaan. Enkä aio sitä estellä, en enää.

Naiivi en kuitenkaan ole. Enkä rakentele pilvilinnoja. Se, mikä on nyt olemassa, siitä minä nautin ja siitä kerään onneni. Elämässä ei ikinä tiedä, mitä tulee tapahtumaan ja se on sellainen muuttuva tekijä, johon voi itse vaikuttaa hyvin minimaalisesti. Sen olen hyväksynyt jo aikoja sitten. Juuri nyt saan olla onnellinen, se riittää minulle.