IRC-Galleria

Vituttaa niin, ettei veri kierrä! Toisinsanoen panettaa enemmän kuin laki sallii. :u

Mitä lapsi sanoo äidistä:

4 vuoden ikäisenä ~ Minun äiti osaa mitä vain!
8 vuoden ikäisenä ~ Minun äiti tietää paljon! Todella paljon!
12 vuoden ikäisenä ~ Minun äiti ei todellakaan tiedä kaikkea.
14 vuoden ikäisenä ~ Tietenkään äiti ei tiedä sitä, myöskään!
16 vuoden ikäisenä ~ Äiti? Hän on todella vanhanaikainen.
18 vuoden ikäisenä ~ Se vanha nainen? Hän on nyt semmoinen vanhanaikainen.
25 vuoden ikäisenä ~ No, hän saattaa tietää siitä hieman.
35 vuoden ikäisenä ~ Ennenkuin päätetään, kysytään äidin mielipide.
45 vuoden ikäisenä ~ Mietin vain, että mitä äiti siitä ajattelisi

65 vuoden ikäisenä ~ Voisinpa kysyä äidiltä neuvoa.

Jos arvostat äitiäsi edes pikkiriikkisen verran, niin lisää tämä päiväkirjaasi.

Olen heikko,
olen ihminen epätäydellisyydessäni.

Sieluni suoltaa ahdistustaan
armotta, säälittä.

Soluni tunkevat tuskaansa jokaiseen hetkeen,
surutta, häikäilemättä.

En pysy koossa,
vaan sirpaloidun palasiksi.

Silmäni sulkeutuvat tulvan alla.

Kehoni luhistuu
ja kaadun pimeään.

Synkkä todellisuus odottaa,
mustana.

- kirjoittamani runo, 27.6.2008 -

Kuiskaan hiljaa,
toiveeni ilmaan lennätän,
katson huomiseen
ja uskallan hymyillä

Suljen silmäni ja näen,
onneni odottaa,
siitä kiinni pidän
ja sydämeni avaan

-TMS-

Työ. Työ vaatii veronsa tai jotain. Tulipahan sitäkin sitten oltua huolissaan. Turhaan. Nyt on huomattavasti helpompi olla, kun tietää, että toinen on kunnossa ja turvassa. Muuta en halunnutkaan tietää. Se riitti minulle. Paljon olisi voinut välttää mielestäni pienehköllä eleellä, mutta sekin on niin suhteellista - näemmä.

Kaikella on hintansa. Senkin tajusin tänään. Olo on periaatteessa aika hyvä, mutta se vaati tietynlaisen muutoksen ajattelutapaani. Toisin kuin on luultu, en todellakaan ole niin KIINNI toisessa, ja siksi huolehdi. Ei, sitä sanotaan välittämiseksi, toisin kuin eräät ajattelevat. Mutta nyt on asiat eri tavalla. Osaan ja pystyn ihmeen paljon muuttumaan asennoitumisella.

Minulle olisi riittänyt ilmoitus siitä, että toinen on hengissä. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa loppujen lopuksi, missä tuo kyseinen yksilö luuraa milloinkin. Eniten minua ehkä ärsyttää se, että tuo kyseinen yksilö tulkitsee minua niin monesti, niin väärin. Hän näki jopa minun surunsekaisen huolestuneisuutenikin kiukutteluna. Kuka nainen ei olisi siinä huolen määrässä pois totaltaan? Mutta siihenkin tuli muutos.

Minä ymmärrän, minä näen hänen silmin, minä hyväksyn, minä en enää huolehdi, minä en vaadi.

Tätä hän haluaa. Mutta pakko heittäytyä hetkeksi itsekkääksi... Jos minä teen kaiken tämän ja oikeasti pitäydyn niissä... mitä minä saan? Saanko yhtäläisen panoksen toiselta? Ymmärtääkö hän minua? Näkeekö hän minun silmin? Hyväksyykö hän minut kokonaisuudessani? ...

Pistää miettimään... Kuka onkaan se joka vaatii ja on itsekäs? Syyttämättä tietenkään ketään. Mietin vain.

Näillä mennään, mitä on annettu. Haluan olla hänen kanssaan. Mutta... Jotta voisi antaa, pitää saadakin.

Joka tapauksessa, nyt olo on tasaisen hyvä. Muulla ei ole väliä.

Valvoin lähes koko yön kieriessäni ja miettiessäni, että makaako toinen sairaalassa vai ruumishuoneella. Aamun tunteina olin jo valmis soittamaan sairaalat läpi. Siinä huoleni mittaa ja määrää. Oikeasti kuvittelin kaiken mahdollisen. Päässäni kaikuivat vain sanat: "kuolema kuittaa univelat"... Miten hirveää on olla huolissaan rakkaastaan... Sitä tunnetta en soisi pahimmalle vihamiehellenikään.

Nyt tiedän, että hän on sentään hengissä. Murheen laatua tai osoitetta en edelleenkään tiedä. Siksi huoleni jatkuu. Jotain on siis kuitenkin meneillään.

Miksi minut pitää sulkea murheiden ulkopuolelle? Miksei minua voi päästää lähelle? Vaikka toinen ei haluaisikaan kuulla syystä tai toisesta minun huoliani/murheitani, se ei silti tarkoita, ettenkö minä olisi valmis omalta taholtani ottamaan vastaan, kuuntelemaan, olemaan läsnä.

Mielestäni silloin, kun on kaikkein vaikeinta ja murheet kaatuvat niskaan, pitäisi pystyä tukeutumaan läheisiinsä. Surullista on, jos minä en niihin läheisiin lukeudu. Olisin niin halunnut olla mukana, auttaa, edes lievittää, jos suinkin olisin voinut. Mutta en saanut siihen edes mahdollisuutta. Minut suljettiin pois yhtälöstä. Minkä se tekee minusta toiselle?

Tekee pahaa katsoa vierestä, tietämättä, tuntematta, pystymättä. Olen täysin ulkopuolinen, oli asia mikä tahansa.

Tyhjyys sisälläni,
arvoitus sydämessäni
kietovat minuuteni verkkoon

Tukahduttaen jatkan,
kuin tuhkaa niellen,
silmäni suljen

-TMS-

My head lies in a bosom of sadness
I do not no wich way to turn
I am lost again

Am I surrounded with flowers or
Am I suffocated by thistels?
Either way I am drowning

Should I countinue or
Should I turn my back?
Who am I?

I want to be found and
I want to feel peace inside
Now I am alone

-TMS-

Jeeii... Olipas ihana yö. Kertakaikkiaan. Aivan nautinnollinen jopa. Nukuinkin niin makeasti.

Kun vihdoin olin nukahtanut neljän aikoihin aamuyöllä, heräsin ensimmäisen kerran puoli viideltä vessaan. Iiiihanaa. Selkä huusi hoosiannaa sängystä noustessa. Nooh... Palatessani kesti kauan taas löytää hyvä asento. Noin vartin yli viisi nukahdin jälleen, kunnes taas kuudelta rakkaan lapseni herätyskello soi. Selkä vihloo ennätysmäisesti. Asentoa ei tahdo löytyä. Kääntyminen on tuskaa. Puoli seitsemältä nukahdan taas.

Tuntia myöhemmin soi oma herätyskelloni ja herätän rakkaan lapseni. Tämän prosessin jälkeen ei uni enää tullutkaan. Pyörisin - jos sitä siksi voi edes kutsua - tunnin verran, kunnes päätän katsella tv:tä. Sitä seuraan parisen tuntia yhteentoista asti ja sitten totaalisen väsyneenä nukahdan vihdoinkin. Vain herätäkseni vartin päästä hyväntekeväisyyskerääjä-vonkujan soittoon!!!

Mahtoikohan verenpaine nousta siitä ihanuudesta, koska uni ei ainakaan enää sen jälkeen ole minua tavoittanut. Jos nyt laskeskelen yöllistä unimäärää, niin eipä hääppöiseltä näytä - noin 2,5 tuntia... *peukkua*

Eikä nukahtamista ole ainakaan millään lailla helpottanut pääkoppaani vaivaava mietiskely ja rauhattomuus. Olen entistä enemmän hämilläni.

Siinäpä pulmaa kerrakseen... Jokin kumma riipijä raapii nyt tajuntaani... Kaikki pitäisi olla hyvin. Jopa paremmin kuin hyvin. Ja asiat etenevät juuri siihen suuntaan kuin olen halunnutkin - tai ainakin ne TUNTUVAT etenevän niin. Jotenkin vain niskakarvani ovat nousseet pystyyn...

Inhoan eniten tässä maailmassa väkivallan jälkeen valehtelua. Sitä en voi sietää. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka totuus saattaa sattua, on se silti parempi kuin valhe. AINA. Arvostan rehellisyyttä ja kärsivällisyyteni ja kykyni antaa anteeksi ovat sitä luokkaa, ettei pitäisi olla ongelma kertoa minulle totuutta. Mutta... Jos jotakin minulta salaa ja saan sen tietää myöhemmin ehkä omine neuvoineni, sitä en pysty ikinä antamaan anteeksi. Sitä en myöskään koskaan unohda. Se merkitsee minulle petosta.

Eikä minua enää tässä maailmassa petetä kuin kerran. Siihen en anna kenellekään uutta mahdollisuutta. Kun luottamus on mennyt, se on mennyt. Ja tällä viittaan siihen, jos totuutta pimittää, salaa. Rehellisyys perii maan - minun tapauksessani ainakin.