IRC-Galleria

Odotus


Elokuu oli lopuillaan. Kiinan syksy oli koittamassa ja hiljainen laakso tiesi sen. Kukat vetelivät viimeisiään ja varovaisin askelin lähestyvä syksy värjäili ruohonkorsia asteen verran ruskeammiksi. Pari neitoperhostakin saattoi lentää niittyjen poikki silloin tällöin. Kaikkialla näkyi muutoksen merkit. Pohjoisesta tuiverteli jo koleammat tuulet saaden monet eläimet käpertymään tiukemmin toisiaan vasten. Kaikilla ei tosin ollut ketään, jota vasten kiehnätä. Yksi niistä oli Yin. Kaikkialla tunnettu yksinäinen Yin. Sillä oli tapana oleskella kaikki päivät yksin vaellellen pitkin maita ja mantuja ilman suurempaa syytä. Illan suussa se kuitenkin ohjasi itsensä tietylle kukkulalle. Se kukkula oli viimeinen paikka mistä laskevan auringon pystyi nähdä. Sinne aurinko laski talvellakin. Sinne Yin päätyi kaikkina sen odottamina päivinä, saamatta haluamaansa. Sen musta karva kukoisti, mutta sisältä koira oli ontto. Jos sitä kumartui kopauttamaan, pystyi kuulla kaiun vastaavan kylkiluita vasten. Se tunsi itsensä kuolleeksi, muttei koskaan menettänyt toivoa. Toivoa, jota se vaali kaikki ne sen odottamat vuodet. Se tiesi, että se odottaisi koko elämänsä loppuun asti ja sen jälkeenkin, kun se levottomana henkenä lakaisisi kuihtuneen ja kärsineen maan.

Ilta oli aluillaan. Muutama muuttohaukka lensi ääneti etelää kohti. Laakso avautui tyynenä ja voipuneena Kiinan hiljaisien vuoristojen sylissä. Aurinko oli häviämässä terävähuippuisten vuorten taakse. Yhteen maakaistaleeseen sen säteet kuitenkin ylsivät. Pieni kukkula kohosi sinnikkäästi muuten alavan maan keskikohdassa. Sen huipulla kasvoi hyvin outo puu. Puun latvusto oli tavallista tuuheampi, mutta se ei tehnyt puusta outoa. Syy oli sen runko. Runko oli tavattoman kuhmurainen ja kulunut. Siitä kohoili vähänväliä hauskannäköisiä kierukoita, joita olisi voinut erehtyä luulemaan jättiläismäisiksi etanoiksi. Sellaisiksi etanoiksi, joiden kuori on kiero ja tötterömäinen ja niitä tapaa oikein suurilehtisten kasvien alla. Semmoinen oli laakson ainoa puu. Kukaan ei tiedä miten se muodostui, sillä se on ollut laaksossa kauan ketään muuta aikaisemmin. Tarut kertovat, että maailman tasapainon järkkyminen sai sen itämään niin oudoksi. Puu ei ollut koskaan yksin. Monet kävivät päivällä sen juurella ihmettelemässä ja kastelemassa sitä. Puulle laulettiin ja kaikista pienimmät pennut kiipeilivät siinä. Yölläkin sillä oli seuraa. Mutta vain yksi. Tosin Yin ei puolestaan tuntenut puuta mitenkään seuralliseksi, vaikkakin turvalliseksi ja se kunnioitti puuta suuresti.

Yin oli taas saapunut puun alle iltaansa viettämään. Se laskeutui hiljaa nurmipedille ja käänsi nuoret korvansa länteen laskevan auringon suuntaan. Yin katsoi aurinkoa tyynenä ja aurinko vastasi katsomalla takaisin. Muuta aurinko ei tehnytkään. Monia vuosia Yin oli toivonut näkevänsä auringon kajossa pienen läntin, jonka olisi tiennyt rakkaakseen. Rakkaaksi Yangikseen, joka oli viisi ja puoli vuotta sitten lähtenyt sotimaan lohikäärmeitä vastaan. Ukkoslohikäärmeitä, jotka polttivat kaiken tieltään eikä säästänyt ketään. Niiden kynnet olivat monien metrien mittaiset polttavat tikarit ja ne sylkivät suustaan mustaa happoa. Sota oli tosin loppunut jo kolme vuotta sitten eikä Yang palannut. Yin ei voinut muuta kuin odottaa. Kaikki muut laakson koirat vakuuttivat Yangin kuolleen, mutta Yin ei usko sitä. Yin ei voi elää ilman Yangiaan. Se on yksi elämän kulmakivistä. Maailman tasapaino riippuu Yinin ja Yangin sopusuhtaisuudesta ja rauhasta. Sekä Yang oli pyytänyt Yiniä odottamaan ja uskomaan. Ja niin Yin tekikin. Naaras laittoi silmänsä kiinni. Tänä iltana se oli erityisen toiveikas. Mutta se oli ehkä vain harhaa. Monien vuosien kartuttama pakkomielle, elämäntapa. Ei Yin oikeasti toiveikas ollut, mutta toivoi, että olisi. Mikään ei kuitenkaan voinut estää sitä ajattelemasta rakkaan puolisonsa mahdollista kuolemaa. Naaras tiesi kuitenkin, että Yin kuolee, jos Yangkin ja päinvastoin. Ehkä Yang oli vain unohtanut Yinin. Jättänyt lentämään vapaasti tuulten mukana. Se oli liian hirveää ajateltavaksi. Pahimman sodan Yin kävi sisällänsä.

Mustaturkkinen naaras käänsi katseensa auringosta ja nousi varovasti seisomaan. Se kääntyi katsomaan muhkuraista puuta. Puun oksat heiluivat hennosti iltatuulessa. Yin laskeutui puun rungon viereen ja rupesi viemään etutassuaan puun kuluneella pinnalla. Se katsoi ulos lehtiin. Puussa ei ollut koskaan ollut kukkia eikä hedelmiä. Vain ne aina vihannat lehdet jykevästi kiinni etanankuori kaarnassa. Ensimmäistä kertaa Yin tunsi olevansa riippuvainen puusta. Riippuvainen kukkulasta ja riippuvainen auringosta. Naaras painoi tuuhean poskensa runkoa vasten ja kuunteli. Aivan kuin pieni sydän olisi tykyttänyt paksun kaarnan alla. Pieni puinen ja vilpitön sydän. Yin sulki taas silmänsä, mutta raotti suutaan aivan pikkiriikkisesti ja ulisi. Se kurkusta nousi aivan hento ja miltei äänetön sävel. Ääni nousi ensin kimeänä, kunnes otti kuonosta vauhtia ja levisi matalana peittäen koko kukkulan vienoon lauluun. Kenenkään ei ollut mahdollista kuulla sitä. Pian ääni rupesi värisemään ja Yinin piti ottaa lisää henkeä voidakseen pitää laulunsa yllä. Puu kuunteli Yinin ääntä autuaana. Sitä kauniimpaa säveltä ei pystynyt kuvittelemaan. Sitä olisi voinut kuunnella ainiaan. Pian ääni kasvoi. Se kasvoi kasvamistaan ja laajeni yhä suuremmalle alueelle. Laakson kasvit hengittivät laulua ja aurinko hengitti sitä. Se oli käsin kosketeltavaa ja kävi hunajasta. Makean mieto sävel. Sitä se oli.

Jostain kantautui kumeampi ääni. Matala ja sointuva kuin metsäpuro. Se sekoittui hienovaraisesti hunajaiseen ääneen. Aivan kuin mehukeitto marjapuuroon. Tuloksena oli entistä voimakkaampi ja tasapainoisempi ääni. Semmoinen, minkälaista kuulee aina ensimmäisenä kevätpäivänä, mutta paljon hienompi. Kesti hetken ennen kuin uusi ääni kantautui Yinin korviin. Siinä silmänräpäyksessä sen häntä rupesi heilumaan epämääräisesti tomuttaen maata allaan. Aurinko kiinnitti naaraan huomion. Eikä pelkästään enää aurinko. Jos katsoi oikein tarkkaan, pystyi sen kirkkaimmassa kohdassa erottaa jotain uutta. Jotain, mitä ei ollut siellä näkynyt vuosi kausiin. Pienoinen piste. Äärettömän pieni, mutta kuitenkin. Yinin henki oli salpautua. Sen raajoja rupesi heikottamaan ja se nosti laulunsa nyt täyteen voimaan. Lähestyvä piste suureni leveydeltään. Kauniit ja aivan valkeat siivet aaltoilivat sivuilla ja siivilöivät laskevan auringon säteitä. Yin ei pystynyt liikkumaan enää paikaltaan. Ja se itki. Ensimmäiset kyyneleet viiteen ja puoleen vuoteen. Kaikki sen odottama aika. Kaikki se yksinäisyys ja suru, kaipaus ja kylmyys, mitä se oli joutunut kestämään olivat nyt poissa. Yinin odotus oli palkittu. Yang oli tullut takaisin.