Pojat, Urho ja Onni. Urholliset pojat, nykyajan pojat.
Pojat, joilla oli tulevaisuus edessään, uhrasivat maineensa, tulevaisuutensa, kaiken maallisen omaisuutensa vain lämmön takia, tämän lämmön jota vain nainen voi antaa.
Sunnuntaina, syksyisenä aamuna pojilla oli jo mielessään jotai:"Minun peittoni alla jokin telttaa pystyttää, estämään sitä en pystykkään", Urho tokaisi.
"Niin ja minun sydämmeni syövereistä veri virtaa valtimoissa, suurempaa päämääräänsä kohti":sanoi Onni.
Ilta koitti, aurinko laski, lehdet lensivät syys tuulen mukana, niin kuin poikien ajatukset siinä yhdessä kultakutrissa: Olivathan hänen hiuksensa kuin hevosen juohia ja kasvoilla hymy kuin naantalin aurinko kesäisenä juhannus päivänä.
Poikien mieltä askarrutti kuitenkin asia, pieni asia joka söi heidän sydäntään: he molemmat halusivat jakaa yhteyden, jonka jo esi-isät kielsivät ennen naimisia.
Lihan halu kuitenkin oli liian suuri.
Pojat tarttuivat tähän pirun pulloon, viinaksia he ottivat, niin ja he ottivat paljon.
Ilta riensi, syksy kylmeni kylmenemistään ja pojat jo hyvin tiesivät astuneensa helvetin tuleen.
Pojat saivat tietoonsa, että tämä heidän rakastaman kultakutrin olikin nainut kylän suurin, rikkain, mutta tyhmin sanansaattaja suoraan Ruotsin maalta tämä mies oli tullut ja kuuleman mukaan, vienyt jo monien pienten tyttärien sydämmen.
Oi, näin poikien sydämmet särkyivät, murtuivat kuin hauras kevät jää. Miksi, oi miksi.
Kuitenkin, pojat juovus päissään läksivät kylälle. Ja pirun saattelemana, pulloon tarttuneena ottivat itseään kiinni sieltä minne ei saanut koskea, ei ennen kuin on tarpeeksi kypsä, kuin kypsä omena joka putoaa maailmaan yksinäisenä.
Ottivat he otteen, antoivat siementen juosta, pilasivat, turmelivat tulevaisuutensa hevoskärryjen pyöriessä ohi. Sietämätöntä oli katsella tätä, ylhäällä taivas repeili, salamat sinkoilivat, kun piru oli päässyt irti merrastaan ja syönyt näiden poikien sydämmen.