IRC-Galleria

Tämä aihe ei jätä mua rauhaan. Pyörittelen jatkuvasti mielessäni kysymystä, miksi ihmiset tahtovat tosi-tv:n, ja mitä siitä pahimmassa tapauksessa seuraa. Miksi fiktiiviset elokuvat ja tv-sarjat eivät enää riitä meille? Siksi, koska uskomattomimmatkaan erikoistehosteet eivät enää pysty huijaamaan meitä. Tiedämme, ettei se ole ”totta”. Tiedämme, että valkokankaalla kekkuloiva prinssi on oikeassa elämässä teinityttöjä vokotteleva narkkari ja että hänen kaunis prinsessansa on todellisuudessa typerä, juorulehtien kannessa haaroväliään esittelevä alkoholisti. Illuusio on särkynyt, vaikka se ehkä hetkellisesti onnistui tempaisemaan meidät mukaansa. Tunnemme kieroutunutta vahingoniloa huomatessamme, ettei satu ollutkaan totta, vaan prinssi ja prinsessa ovat aivan samanlaisia kuin me muutkin – ellei jopa pahempia. Toisaalta se on myös hyvin lohdullista; jos tuolla säälittävällä narkkarilla on mahdollisuus menestyä, niin mikseipä minullakin.

Tähtikulttia ei enää ole olemassa ainakaan samassa mielessä kuin joitain vuosikymmeniä sitten. On vain julkista riistaa, jonka metsästäminen saa toisinaan jopa juutalaisvainoja muistuttavia piirteitä. Tosin sillä erotuksella, etteivät asialla ole tällä kertaa Hitlerin lanseeraamat SS-joukot, vaan paparazzi-armeija, jonka palkan maksamme me, skandaalinnälkäiset kuluttajat. Niljakasta.

Ja entä seuraukset sitten? Tosi-tv:n pelottavuus piilee siinä, että se todellakin on ”totta” meidän mielissämme. Siten väittäisin (pelkään) sen olevan paljon tehokkaampi mielipidevaikuttaja kuin fiktiiviset mediatuotteet, joiden on tieteellisesti todistettu vaikuttavan maailmankatsomukseemme. Jos kauhuleffa alkaa pelottaa, voi tyynnytellä mieltään ajattelemalla: ”ääh, tää on vaan elokuva”. Mutta jos autenttisten ihmisten sekoilu televisioruudulla alkaa pelottaa, ei auta muu kuin nieleskellä kyyneleitä. Meillä on tarve vertailla itseämme muihin ihmisiin. Meillä on tarve samaistua ja tehdä eroa. Meillä on tarve tietää, olemmeko ”normaaleja”. Ja tämä tapahtuu tirkistelemällä ja kyttäilemällä naapureitamme, seiskan vainoamia tai sinne itseään tyrkyttäviä ihmisparkoja ja tosi-tv:ssä kekkuloivia menetettyjä sieluja.

Aamulla erehdyin aukaisemaan iltasanomien nettisivut. ”Tulot ja verot 2006. Katso KAIKKI kuntasi suurituloisimmat!” Uuh! Hitto, naapurin Pentti tienaa noin ja noin paljon, ja entäs kunnanjohtaja… Huh huh! ja meikäläisen tulot on pyöreähkö nolla. Pitäisikö tästä potea syyllisyyttä? Tai olla edes vähäsen huolissaan? Illalla mua odottelee postilaatikossa Seiskan näytenumero, joka jo kannessa opettaa paljon elämästä: ”Markus Pöyhösen erotilitys/ Sofian salasuhde oli shokki/ OLEN PETETTY JA SURULLINEN!” Yksityisasioita on näköjään ihan ookoo levitellä julkisesti, etenkin jos janoaa kostoa. ”Suurin pudottaja –Sari söi suruunsa/ LAPSENI KUOLI SYÖPÄÄN” Tämä on siinä määrin oksettavaa, että jätän analysoinnin suosiolla sikseen. Seuraava! ”Seiska esittelee Kimin Espoon SALAKAPAKAN!” Kuka Kimi? Ai niin, tuore maailmanmestari Kimi Räikkönen, meidän uusi jumalamme… täh? onko sillä salakapakka? no ei oo ainakaan enää… siis salainen. Ja sokerina pohjalla ”Maajussi-Sepon SÖPÖ KOTI!” Voi että, ihanaa! Punainen tupa ja perunamaa, kyllä kelpaa Sepon sitten aikanaan kantaa valittunsa kynnyksen yli, ja alkaa perustaa perhettä. Minäkin haluan söpön kodin! Ja totta kai tahdon myös sokeasti tukea avioliittoinstituutiota, uskontoa, isänmaata, patriarkaattia, kimiä etc. etc. ... Vittu.

Erään menninkäistä muistuttavan tutkijan mukaan 2000-luvun ihminen elää "uusromantiikan" aikakautta. Se meinaa, että me tykätään mässäillä tunteilla ja elämyksillä. 2000-luvun länsimaisessa (kaupunki-)kulttuurissa yksityinen ja julkinen on erotettu tiukasti toisistaan. Emme tunne edes seinänaapureitamme, mistä seuraa, että me tykätään tirkistellä ja kytätä toisiamme. Ja kun yhdistetään nämä kaksi pointtia, alkaa selvitä miksi me tuijotetaan illat pitkät telkkarista kaikkea sitä paskaa, mitä sieltä nykyään syydetään.

Ensinnäkin me tykätään katsoa paritusta. Onhan se kieltämättä liikuttavaa, jos Sika-Harri tai yh-äiti pääsee vihdoin ja viimein naimisiin. Varsinkin, kun saman formaatin puitteissa meillä on tilaisuus taivastella kaikkia niitä ressukoita, jotka rankataan kylmästi pois pelin edetessä. Tuntuu varmasti mahtavalta saada pakit telkkarissa neljän miljoonan katsojan edessä, kun se jo yksin yksiössäkin (kiitos jeesus tekstiviesteistä!) herättää kurjia tuntemuksia. Vaan joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Toinen mielenkiintoinen tosi-tv -formaatti on BigBrother. Tonttu-ukon oloisen tutkijan mukaan se vetoaa fantasiaamme olla Jumala, kaikennäkevä silmä, joka pilven reunalla myhäillen tarkkailee pienten ihmisten keskinäistä älskäämistä ja toisinaan myös puuttuu tapahtumien kulkuun. Tutkija vertasi BB:tä kuoleman kokemukseen eli ns. tunneliefektiin: kun joku kilpailijoista äänestetään talosta, hän kävelee sieltä ulos pimeää tunnelia pitkin, valoa kohti haparoiden. Tunnelin päässä ovat odottamassa sukulaiset ja ystävät, sekä aikaisemmin talosta "poismenneet" kilpailijat. Putoaminen talosta merkitsee siis pääsyä taivaaseen, takaisin "jumalten" seuraan.

Kolmanneksi, ainakin ohjelmatarjonnan runsaudesta päätellen, me tykätään tirkistellä sairaalloisen läskejä ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti laihduttaa. Palkaksi he saavat runsain mitoin julkista nöyryytystä. Vaikka tekee kipeää eikä ole itsekuria, ei haittaa - sitä vartenhan näissä ohjelmissa on vähintään yksi kitukasvuinen terveysintoilija-natsi piiskaamassa tyyppejä salaattikulholle ja lenkille. Ja kun hommaan lisätään pakolliset kaiken kansan edessä ja mahdollisimman vähissä vaatteissa suoritettavat punnitukset, saadaan aikaan oikea isoista tytöistä (tai miksei pojistakin) tykkäävän sadomasokistin päiväunelma. Käsittämätöntä. Sairasta. Hyi! Jostain syystä tämäntyyppistä tosi-tv:tä lähetetään etenkin silloin, kun meikäläinen makaa krapulassa sohvalla ja pelkää itseään ja muita.

Miksi? Miksi me halutaan katsoa paritusta, nöyryytystä, kännissä sekoilua, itkua, huutoa ynnä muuta inhimillistä kärsimystä? No okei, on tietysti Sika-Harrikin morsmaikkuineen. Vaan tuntuisi olevan niin, että jos tosi-tv-ohjelmista metsästetäänkin kaikenlaisia fiiliksiä kuten tutkija väitti, enemmistö sen kautta välittyvistä tunteista on kuitenkin negatiivisia.

Jäin miettimään tätä kaikkea. Palataanpa alkuun. Olemme siis nykyään uusromantikkoja, jotka kaipaavat pitkästä aikaa ennen kaikkea tunnetason elämyksiä perinteisen järjen korostamisen sijaan. Olisiko mahdollista, että olemme kuitenkin siinä määrin viimeisten parin sadan vuoden kuluessa vieraantuneet sisäisestä maailmastamme, ettemme enää oikein osaa operoida tunteiden kanssa? Etenkään jos ne ovat omia... Välillisesti se kenties on helpompaa, mihin epäilen tosi-tv:n suosion osittain perustuvan. Etsimmekö "sijaiskärsijöitä"? Vai mistä tässä kaikessa on kysymys?

...lähtee tästä. Ensimmäistä kun tuli kirjoiteltua vuoden päivät, niin ajattelin välillä tehdä täällä suursiivouksen. Nyt voin jatkaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. ;)