IRC-Galleria

En pysty sanomaan mitään, mut mun on nyt mentävä.
On lennettävä niin kauas, kuin mä vaan ennätän.
Hengitän sisään, ja hengitän ulos.
Sama lopputulos, mut oon henkisesti tukos.
Kuka meistä kestää oikeesti loppuun asti.
Loppuun palaa varmasti, sen salaa kavalasti.
Salakavalasti haen pullosta taas lohtuu.
Mut mitä vittuu voi tehdä kun rutiineihin tottuu.
Olo helpottuu hetkeksi, mut sit taas viha palaa.
Vihaa pahaa maailmaa, tai sit mikä pahinta:
vihaa itseään, on itsensä vihollinen.
Samassa kehossa pieni enkeli ja piru ivallinen.
Tarkoitus ei ollut koskaan loukata, mut
niin aina ymmärretään, vaikka en sitä tarkoittanut.
Kipu lisääntyy, silmät verestää,
mun on aika mennä, on aika levähtää.

Tiedän ettet ymmärrä, vaan oot iha ymmällään.
Mut ymmärtäähän sen, koska en osaa selittää.
On vaan aika lähtee, niinku joskus jokaisella.
Sytytän savukkeen, sytytän toisen.
Kyynel valuu poskelle ja sydämeen koskee.
Pitäis olla rohkee, mut en osaa, kun sotkee
omat asiani, ja muiden vielä sen lisäksi.
Halusin kaikkee, mut sainko mä mitään?
Sanoin joskus ettei kaikkea voi menettää,
mut musta tuntuu, etten voi menettää tän enempää.
En kerjää säälii, mut haluun teijän tietävän,
et taitaa viedä eri suuntaa nyt tie tämä.
Ensimmäinen askel kohti uutta maailmaa,
parempaa jopa, vaikeeta se on vielä sanoa.
Toivotan hyvää jatkoa, ja vilkutan vielä
tuunkohan takas, sitä mä en tiedä.

Siivet lyöty poikki, lintunen tippuu.
Surenu niin paljon, että tottunut itkuun.
Sydän vuotaa verta ja liekki sammuu.
Menettänyt kaiken, haaveet kaatuu.