IRC-Galleria

Kuvittelenkohan vain taas, vai kaikkoaako ihmiset oikeesti minu ympäriltä?
Tai siis ne rakkaimmat. Aivan niin, ne joista välitän enemmän kuin elämästäni.
Saatan olla hullu, mutten välitä.
Sinä perkele, sen kerrankun minut jätit etkä enää halunnut nähdä.
Yksi kaikkosi, siitä lähti kaikkoamisen putki.
Kaikkosi toinen. Tuli suru tilalle.
Kaikkosi kolmas, ei mitään tullut tilalle.
Neljännen kaikkoaminen toi yksinäinsyyden, surun, vainoharhaisuuden.
Mutta viidennen kaikkoessa, kaikkosi KAIKKI.
Tulin toiseen paikkaan, toivoin ystävää.
Sain ystäviä, nekin jossain vaiheessa lähtee, sen tiedän varmaksi.
Tai sitten tosiaan olen hullu, ja kuvittelen kaiken.
Rakastuin, ja näin vain sinut.
Nykyään vain valitan.
Valitan sitä kuinka valitan.
Toivoen sitä ettei kukaan, ei kukaan jättäisi tai unohtaisi.
Vaikka jättäisikin ja unohtaisikin.
Tiedän ainakin sen, että jonain päivänä taivaassa taas tapaamme.
Näemme, vietämme aikaa!
Nauraen, iloiten, rakastaen enemmän.
Siellä viimeistään saamme kruunumme, rikkautemme, rakkautemme.
Emme tunne sitä paikkaa, mutta silti tiedämme tien.
Siellä näkee kaiken selvänä, kaikki huolet häviää, ja pää selviää.
Siellä saavat rakastavaiset viimeistään toisensa.
On aikoja jolloin sattuu, on aikoja jolloin iloitaan.
Ilo ei tule yksin, mukana on aina suru.
Surukaan ei tule yksin, sen mukana voi tulla haikeus, yksinäisyys tai ilo.
Kun jokin ihminen kävelee huoneeseen, ja täyttää huoneen ilolla.
Sen ilon haluaisi tallettaa purkkiin ja ottaa esille, kun sitä tarvii.

JOO MITÄ MIE TAAS SEKOAN -.- nytten oon hiliaa....