Olipakerran pupu. Pupu rakasti loikkia metsässä. Metsä oli sen lempi paikka ja siellä oli kaikki mitä se tarvitsi. Mutta eräänä päivänä pupu kuuli äänen. Ääni oli uusi. se ei ollut kuullut sitä ennen. Se lähti seuraamaan ääntä. Ääni voimistui ja pupun uteliaisuus kasvoi. Kun se pääsi ulos metsästä se tuli tien varrelle ja näki äänen aiheuttajan.
Ääni tuli isoista nelipyöräisistä autoista, jotka kiilsivät kauniina. Ne olivat nopeita ja sulavia. Pupu rakastui niihin ensisilmäyksellä. Se jäi katselemaan niitä. Se katseli niiden nopeutta ja kiiltoa. Se oli lumoissaan.
Vähä vähältä se uskaltautui lähemmäs ja lähemmäs. Kunnes oli aivan lähellä. Niin lähellä että se pytyi tuntemaan ilmavirran joka autoista muodostui. Se tunsi autojen tuoksun.
Se halusi päästä vielä lähemmäs. Jos se hyppäisi yhden eteen ehä se pysähtyisi. Silloin se voisi tutustua lähemmin.
Pupu uskaltautui astumaan tielle. Se näki kuinka auto kiisi kaukaa.
Sen vauhti oli huima. Pupu sulki silmänsä ja yritti näyttää mahdollisimman söpöltä. Pian se kuuli äänen korviensa vieressä ja kun se avasi silmänsä. . . auto ajoi sen päällensä ja se lensi tien sivuun ja kuoli
Pupun veri valui hangelle ja sen silmät olivat auki. Kauhusta? Ei Ihailusta. Kuinka nopea auto oli ollut ja kuinka kivuton kuolema oli ollut. Niin . . . mutta oliko se onnellinen? en tiedä. . . . olisitko itse?