IRC-Galleria

Näin pyöreän luvun saavutettuani olen alkanut tutkiskelemaan itseäni, josko kolmannellakymmennellä ollessani iän huomaisi muutenkin kuin vain enteilevistä stressi rypyistä.

Vaihe 1. Asennan itse digiboxini saatuani sen syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltani. Hyvä minä. Ei signaalia. Luovutan. Katson analoogista. Luovuttaminen on yhtäkuin kaikki aikuiset.

Vaihe 2. Serkkuni muistuttaa syntymäpäivilläni ystäviäni siitä, kuinka olin lapsena innokas hiihtäjä. Ystäväni hämmästelevät minua. -Sinähän vihaat talviurheilulajeja.
Minua taas enemmän hämmästyttää se, että kahdenkymmenen vuoden iässä muistin menetys on iskenyt pahimpaan kohtaan. Nolojen tilanteiden lohkoon!

Vaihe 3. Päädyn juttelemaan ravintolassa saksaa mukavalle saksalaiselle miehelle. Ei. Enhän minä ennen voinut puhua saksaa, mutta pyöreä luku sai minut vallattomaksi. Saksaa puhuttiin ennen vain koulussa läksyn kuulusteluissa tai Venäjällä miliisimiehelle selittäessa, miksi ajamme ylinopeutta. (Venäjä oli pikkasen ruosteessa)

Vaihe 4. Huomaan lukevani lehteä ja katselevani retkeilykamppeita. Ei voi olla totta. Minähän en ole koskaan edes astunutkaan telttaan. Tai no viimeks lapsena ja sekin serkkuni autokatoksessa. ( Tää osio on "muuten vaan" kriisi!)

Vaihe 5. Puhun politiikasta, tietämättä siitä OIKEASTI mitään. (Totaalisen aikuisuuden merkit!)

Vaihe 6. Huomaan tekeväni iästäni suuren numeron (kirjaimellisesti) ja "säälittelen" sitä julkisesti kaikille.

Viimeisenä vaihe 7. Joka sisältää sen kaiken muun teiniyden ja lapsekkuuden, joka minusta löytyy. Se ylipyyhkiköön kaikki nuo edelliset vaiheet!