IRC-Galleria

Tänään murtui yks unelma. Sydämeen sattuu. Välillä tuntuu siltä kuin olisi ihan yksin. Ja särkynyt.

Tänään kyllä olen vihainen Jumalalle. Ihan reilusti sen sanon. Joskus vaan ottaa päähän Jumalan suunnitelmat. Ja haluu pötkiä kauas Jumalasta. Kulkea poispäin Jumalasta, mennä sinne minne ite lystää mennä. Joskus Jumalan hyvyys peittyy kaiken alle, niin ettei sitä näy enää yhtään. Tuntuu vaan niinkuin kaikki ois pielessä. Kuin kaikki ois mennyttä.

Mutta onneks mä nään vaan pienen palasen tästä kaikesta kokonaisuudesta. Yksi näkee kaiken.

Omana vaihtoehtonani on joko kävellä koppavasti Jumalan ohi ja sanoa hänelle etten enää tarvitse häntä elämääni. Huiskia luudalla kaikki sisimmän kipu nurkkaan ja olla ylpeä omasta avustani ongelmiini.

Tai sitten myöntää se että sisimpään sattuu ja että yksi on joka voi senkin kivun pyyhkiä kauniilla pitsireunaisella liinalla pois. Että hän tekee sen hellästi. Ja että hän edelleenkin haluaa pitää musta huolen ja välittää musta. Ettei hän kiukustunut kun äsken potkin häntä (ainakin ajatuksillani).

On se ihmeellistä. Tuo että jonkun sylissä voi vain maata, itkeä kipunsa, kiukutella ja huutaa. Ja silti saa olla sylissä. Ja saa tuntea että juuri tässä, juuri mun kivussa, on Isä mukana. Että kun muhun sattuu, sattuu hänenkin sydämeensä.