Huomenna tulee kuluneeksi vuosi mun 3. leikkauksesta. Reilu 2 vuotta on kulunut siitä, kun follikulaarinen kilpirauhassyöpä todettiin. Hoidot on takana ja säteilymääräkin on vähentynyt, enää vain sisäistä säteilyä. Vaikkakin keväällä saakin uuden annoksen säteilyä itseensä.
Aika menee äkkiä, tuntuu, että on vain pieni hetki, kun kaikki tapahtui, vaikka siitä onkin jo tovi. Toki syöpäläisenä oleminen näkyy arjessa koko ajan. Lääkitys on lopun ikäinen ja aina välillä ottaa pumpusta, kun hormonit heittelee kehossa. Elämää sinällään ei ole joutunut muuttamaan, arkea vain sävyttää uudet asiat. Ja sädesairaala aina välillä sanelee kalenterin menoja. Lisäksi verikokeet ovat tulleet tutuiksi, itsellä ei onneksi ole koskaan ollut mitään neulakammoa.
Tokihan sitä on tullut oltua sairaskin, sairaslomat on käytetty ja mielialan heitot tulivat tutuiksi. Varsinkin syvimmässä tyroksiinin puutostilassa, jolloin tosin näin mielenkiintoisia harhoja. Ei syövän sairastaminen mitään leikkiä ole, joutuu käymään läpi asioita, joita ei ollut ajatellut vielä siinä elämän vaiheessa. Mulla, kuten monella muullakin syöpäläisellä, oli yksi ongelma: en koskaan näyttänyt syöpää sairastavalta. Tosin mulle ei ole vielä täysin selvinnyt, että miltä syöpäläisen pitäisi näyttää, kenties pitäisi nukkua ruumisarkussa... Enhän tosiaan näyttänyt syöpäläiseltä, multa ei lähtenyt hiuksia ja sairaimman kauden vietin yksin kotona, eikä kukaan mua nähnyt.
Mutta aika kuluu ja arvet vaalenee. Kuka uskoisi, että mut on leikattu kolme kertaa... Hyvä jos itsekään enää arpia erotan. Tosin olisivat saaneet ottaa enemmän tuosta kaksoisleuasta (olisivat voineet venyttää tms.). Muiden syöpäläisten tapaaminen on tuonut paljon uusia ajatuksia, ei ainakaan ole enää yksin. Sillä kukapa ymmärtäisi toista syöpäläistä paremmin kuin toinen syöpäläinen. Huumori auttaa kummasti, sillä pakko asialle on välillä nauraakin, sillä ei sitä jaksa loputtomiin murehtiakaan. Tsemppiä kaikille muille syöpäläisille!