Ensimmäinen päiväkirjamerkintä sataan vuoteen...
Otsikko vähän liioittelee, en ymmärrä vielä ihan kaikkea. Mutta ymmärrän tarpeeksi paljon, niin ettei minun tarvitse enää pelätä. Kuolemahan ei suinkaan ole pahinta mitä meille voi tapahtua, pahimmat asiat tapahtuvat aina eläessä, ne oikeastaan jopa kuuluvat siihen. Siksi elämä, tulevaisuus voi joskus pelottaa, mutta kuolema ei. Miksi pitäisi?
Ensinnäkin, se on täysin väistämätöntä. Missä ja milloin, sitä on vaikeampi sanoa, toivon kuitenkin kaikille tervettä elämää ja pitkää ikää. Toisekseen, mitä pelättävää kuolemassa oikeastaan on? Kuolintapa kentien? Se on vielä elämää ja kuten jo aikaisemmin mainitsin, ikävät asiat kuuluvat lähes jokaisen elämään, turha siis sotkea kuolemaa ja kuolintapaa.
Vai onko se sittenkin kuoleman jälkeisyys, joka pelottaa? Nyt ollaankin aralla alueella. Mitä ihmisen sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen? Meillä kristityillä on omat uskomuksemme, eikä niistä enempää, mutta juuri niiden uskomusten takia minä en pelkää. Käsittääkseni kaikissa uskonnoissa puhutaan jotain kuoleman jälkeisestä elämästä ja useimmiten tuo kuva on ainakin jotenkin toiveikas. Yhteistä on usein se, että hyvällä ja uskonnolleen, äh, uskollisella ihmisellä on kuoleman jälkeen asiat suht hyvin. Eikä hätää ole niilläkään jotka eivät usko koko sielun olemassa oloon. Heidän elämänsä loppuu kuolemaan aivan tyystin, turha siis surra jotain jota ei ole.
Ainoa todellinen huolen aihe ovat ne ihmiset, jotka ovat hengissä vielä sen jälkeen kun itse olet kuollut. Kuinka he pärjäävät, kuinka selviävät surustaan. Ja voihan sitä muutaman murheellisen ajatuksen suoda sillekkin, että ei ehkä ehdi nähdä ja tehdä kaikkea mitä haluaisi. Juuri tästä syystä ihmisiä kehoitetaan elämään jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen. Joskushan se todella on.
Suurin kuolemaan liittyvä tunteeni onkin haikeus. Lähteminen on aina haikeaa, varsinkin niille jotka ovat kovia kiintymään, kuten minä. Koulun loppuminen, leirin loppuminen, kesätyön loppuminen, aina yhtä haikeaa. Haikeus tulee siitä tiedosta, ettei ehkä koskaan enää näe tätä porukkaa kasassa. Ettei koskaan enää tehdä näitä juttuja yhdessä, ettei ehkä koskaan enää naureta niin kuin sillon joskus naurettiin.
Jos mietit elämääsi taaksepäin, huomaat että olet selvinnyt jo monesta vaikesta, jopa mahdottoman tuntuisesta asiasta. Olet syntynyt (ei varmaan mikään miellyttävin kokemus), oppinut syömään perunaa, kävelemään, puhumaan, ystävystymään, lukemaan ja kirjoittamaan, suorittanut enemmän tai vähemmän opintoja, käynyt ehkä autokoulun, pystynyt luomaan pitkäaikaisia ihmissuhteita, sairastanut, mahdollisesti menettänyt jonkun hyvin läheisen, ehkä useammankin, ja loppujen lopuksi selvinnyt siitä kaikesta. Kuinka pientä kuolema onkaan siihen kaikkeen verrattuna?