On kulunut jo yli viisi kuukautta siitä kun Pekka-Eric Auvinen päätti lähteä toteuttamaan ideologiaansa hyvin julmalla ja verisellä tavalla. Periaatteessa kannatan ihmisen vapautta omaan ideologiaansa ja pyrin myös kunnioittamaan toisten ajatuksia, vaikka ne kuinka poikkeavat omistani. Pyrin myös ymmärtämään toisten ajatusmaailmoja, ehkä jopa oppimaan niistä jotain. Mutta siinä vaiheessa kun ideologia saa tappamaan toisen ihmisen...
Muistan tapahtuman uutisoinnin vain hyvin hämärästi. Aamulla koulussa opettaja kysyi minulta; oliko tapahtuma ensimmäisenä mielessäni kun heräsin. Kerroin muistaneeni sen vasta siinä vaiheessa kun näin stadionin liput puolitangossa. Asiasta keskusteltiin paljon, mutta en osallistunut puheeseen. Ei vaan tuntunut miltään, ei hetkauttanut. Ajattelin olevani täysin tunteeton ja julma. Selittelin itselleni, ettei minun kuulukkaan välittää, koska en tuntenut ketään jota tapahtunut olisi läheisesti koskettanut.
Uusien tietojen myötä asia on noussut taas lehtien kansiin. Mutta nyt se hetkautti. Näin unen, joka avasi silmäni täydellisesti. Siinä unessa olin Jokelan koulussa ja me kaikki tiesimme Auvisen olevan tulossa. Me odotimme häntä. Kun hän viimein tuli ja yritti ampua meitä, ampuikin poliisi hänet. Suoraan päähän. Hän kaatui maahan ja veri muodosti lammikon hänen päänsä ympärille. Ja minä itkin ja itkin ja itkin. Ihminen oli ammuttu kuoliaaksi suoraan silmieni edessä. Muistan sen tunteen edelleen, vaikka se hälveneekin nopeasti, niin kuin unilla on tapana.
Kriisien yhteydessä ihmiset reagoivat hyvin moninaisin eri tavoin. On tyypillistä, että osa ihmisistä ei heti ymmärrä tapahtunutta tai he kieltävät sen. Minä kai kielsin. Unohdin ja työnsin syrjään. Muistan olleeni tuohon aikaan hyvin stressaantunut. Ehkä asia painui piiloon odottaman sopivampaa ajankohtaa, hetkeä, jolloin minulla olisi aikaa sille.
Nyt vasta pystyn tapahtunutta ajatellessani tuntemaan jotain. Heidän on täytynyt olla valtavan peloissaan, vankeina koulussa, tietämättä pääsevätkö elossa ulos, näkevätkö enää ikinä vanhempiaan, sisaruksiaan. Ja vanhempien tuska heidän kuulleessaan lastensa kuolleen. Kaikki se tuska ja epätoivo. Entä mitä ajatteli Auvinen hetkeä ennen kuin surmasi itsensä. Saiko hän raivonsa purettua, katuiko hän, pelkäsikö?
Voimia ja siunausta uhrien perheille, selvinneille ja heidän perheilleen. Siunausta Auvisen perheelle, varsinkin sille äidille, jonka tuskan määrää kukaan meistä ei voi ymmärtää.