IRC-Galleria

En tiedä. En tosiaankaan tiedä. Ehkä ihmisluonne vaatii, jos on vaatiakseen. Onhan ihmisiä, jotka eivät ole kovinkaan syvällisiä. Ei suurtakaan tarvetta sen suurempaan, hyvin menee, vähän nauretaan ja möks jos menee niin ja näin. Sellasta, life sucks sometimes ja elämä jatkuu. Että hyvin menee, mites itselläsi?

Mutta sitten on ehkä sellaisia, joille pelkkä kaveruus ei riitä. Jospa jää tuntemaan ettei saa toisesta niin paljoa irti kuin haluaisi. Tyhjä olo? Sellainen käsite kuin tarve puhua, ei hyvä olla, haluaisi uskoutua ja auttaa toista. Jos puhuu toiselle, puhutaanko sinulle? Eikös silloin ole paljon helpompi elellä, kyllähän sitä voi ajan mittaan kasautua kaikenlaista. Eikö siinä tule hulluksi? Voi tulla hallitsematon avautuminen, ehkä pienenpieni nyys ja sitten pitää tarrautua lähimpään ihmiseen. Ihan kuka tahansa joka tulee vastaan. Ja siinä mielentilassa ei välttämättä ajatella järjellä, voi kertoa vaikka jotain vaikkei tuntisi normaalisti henkilön olevan tarpeeksi luotettava. Tai ei välttämättä luotettava, vaan tarpeeksi ystävä vastaanottamaan asioita. Onhan sitä nyt herranjestas oltava toisen olkapäänä jos toinen itkee hysteerisesti eikä saa mitään viisasta sanottua. Pitäisikö jättää toinen oman onnensa nojaan? Ehkä ei, vaikket toista tuntisikaan. Ja jos ihminen sitten sattuukin avautumaan, haluaako hän loppujen lopuksi että toinen tietää asioita?

Tietääkö ihminen, millainen sitten on? Ehkä, tai sittten on kuvitellut ja joutuu katsomaan ajan myötä miten on. Ehkä on hyvin pärjännyt pelkillä kaverisuhteilla ennen, mutta sitten kun ihmisistä tulee rakkaita... Tuntuu joo hyvältä. Mutta sitten jos jokin menee pieleen? Erkaantuu? Ehkä syntyy vääristynyt kuva siitä, että kaikkihan on hyvin. Mutta kuitenkin tietää, että asiat voisivat olla paljon paremminkin, sattuuhan se. Ikävöi.

Miten siinä voi käydä niin? Pitäisikö ihmisen osata vastata kaikkeen? Pitääkö osata kaikki, ei varmaankaan, sehän on jo todettu. Mitään ei tapahdu itsekseen eikä mikään ole ikuista, kyllä sen tietää. Mutta miksi sitten asiat voi tuntua niin utuisilta, kaukaisilta? Sellaisilta, mitä ei osaa. Mikä voi saada ihmisen tuntemaan itsensä kyvyttömäksi ihmissuhteissa? Tietää kyllä, toiseen sattuu, haluaisi auttaa, voisi tehdä asiat niin paljon paremmin. Mutta... Missä mättää? Mikä saa tuntemaan riittämättömyyttä, aina ei voi olla edes varma, haluaako toinen mitään. Haluaako toinen entistä takaisin, kaiken sen töppäilyn ja typeryyden jälkeen. Onhan itsestäänselvyys ystävyyssuhteessa, toinen on tärkeä. Mutta jos näin on tai on joskus ollut, mikä saa ihmisen tuntemaan vähän väliä epävarmuutta. Mitä toinen haluaa toisen tekevän, onko tämä nyt väärin jos yritän jotain? Ehkä saa yrityksen aikaan, mutta jos ei ajattelekaan tarpeeksi pitkälle. Väärä aika, paikka, mikä vain. Hämmennys. Erkaantuminen. Kyyneleitä.

Onko näin, että jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa muita? Liittyykö tähän se, mitä tapahtuu? Onko se sitten tarpeeksi pätevä syy siihen, ettei kykene mihinkään? Miten voi ystävyyssuhteiden ylläpitäminen muuten tuntua vaivalloiselta. Siitä voi saada toinen sellaisen kuvan, että sen tekee vain "koska on pakko." Ei se niin mene. Mutta kuka voisi kertoa, mikä se on se ilmiö, joka vie voimat kaikessa? Pystyykö ihminen sitten sopeutumaan tilanteeseen? "Olenhan minä monta rakasta ihmistä menettänyt."

Kynttilät palaa loppuun.