Toivon et luet tän. Ja toivon et uskot tän. En pistä tätä sulle suoraan jos haluut pysyy anonyyminä.
Mä oon pahoillani siitä et sä luulet etten ollu tosissani. Mä olin. Mä seisoin jo kiskoil. Mä vieläki kärsin siitä, mut mä en vaan tykkää näyttää muille mitä tunnen, ja siks en ehkä vaikuta niin angstiselta ku kuuluis. Mut mä oon. Mä en ikinä hakis huomioo sil kustannuksel mitä se sulle makso, ja toivon et tiiät sen. Mä rakastan sua ystävänä, ja mä en ikinä haluis aiheuttaa sitä. Viimeistään itkuvaihees olisin murtunu ja sanonu etten ollu tosissaa. Meinaa se on jo jotai mitä en kestä aiheuttaa. Kuolema on jotain mitä en pelkää ja siks en itkeny. Mulle kuolema on enemmänki vapautus. Mut ihan oikeesti. Toivon et voisit puhuu munkaa täst. En IKINÄ hakis huomioo sil taval. Oon joskus tehny nii ja se pääty siihen et se ihminen tappo ittensä. Sen jälkee en oo hädin tuskin puhunukka mun asioist muille koska mä en haluu aiheuttaa kipua. Ja just tän takii en puhu ikinä kellekkä enää. Mä aiheutan vaa ongelmii sillä ku puhun. Se ois niin paljon parempi jos mul ei ois ketään, ni voisin vaa tehä niinku oon tekemäs. Ja kukaa ei kärsis siit. Ku oot saanu mun aiheuttamat jäljet kuntoon ni toivoisin et puhuisit viel mun kaa. Koska sä oot tärkee mulle. Tosi harva on yhtä hyvä ystävä ku sinä. Ehkä yks.
Oon pahoillani