aurinko on laskenu, on tullu pimee. nyt rupee taas olee vähän valosampaa, puut erottuu mustana tummansinistä taivasta vasten. ja mä oon kattonu tunnin välein ulos ikkunasta, joka kerta tuntuu et kattoisin eri maisemaa.
jossain vähän kauempana näkyy muutama valo, mut tääl unisessa raunistulassa ei näy valoja missään. kaikki nukkuu, kai munki pitäis, mut pääs pyörii taas niin paljon asioita ettei pysty. oikeestaan en halu ees yrittää. halun vaan miettii sitä hetkee, joka tuntu elämäni merkityksekkäimmältä.
pitkästä aikaa mä tunsin olevani täysin turvas pahalt maailmalta, vaikka vaan muutaman sekunnin ajan. tiedän et saan siitä voimaa ku mietin sitä hetkee, sitä tunnetta. mut samalla iskee epätoivo: entä jos se jäi viimeseks kerraks?