oli salskeat katkot kukassaan,
ja suolla varjoissa, kuin tuli yö
valo tähtien himersi hiiluvana.
Tinùviel siellä käy tanssimaan,
näkymättömät soittimet tahtia lyö,
valo tähtien hohtaa kutreillaan
ja pukuaan peittää kiiluvana.
Beren kylmiltä vuorilta saapui hän
ja kulki, eksynyt, lehvien alla, ja vierellä virran vierivän
hän vaelsi, alakuloinen,kun lehvien lomitse katsomalla
näki kultakukkien peittävän
Tinùvelin vaippaa kaikkialla
ja tukka hulmusi suloinen.
Lumo voimisti Berenin uupuneen,
yli vuorien tuomitun vaeltamaan,
ripeästi hän riensi edelleen
kuunsäteitä käsiinsä etsien.
Läpi tiheikön haltiain kotiin hamaan
vie tie tytön tanssien paenneen,
ja Beren jäi yksin vaeltamaan
yhä hiljaisuudessa metsien.
Hän kuuli kun askeleet häipyi pois
niin keveinä lehmuksenlehtien lailla,
kun soitto jokin maan alta sois
sen onkaloissa humisten.
Jo kuihtuvat katkot niittymailla
ja pyökin lehdet putosivat pois
kuin kuiskien, vihreyttään vailla
lomitse puiden lumisten.
Hän kulki metsiin kaukaisiin
ja etsi, ei levännyt laisinkaan,
kuun valo oli kylmä niin
ja kylmät tähdet päilyivät.
Laelle harjun hohtamaan,
töin tuskin silmänkantamiin,
hulmahti neidon vaippa vaan,
hopeiset usvat häilyivät.
Loi neito kevään laulullaan
kun talven jälkeen saapui hän,
toi linnut, sateen muassaan,
salavan neden poreilun.
Ja Beren näki kun kämmekän
kukat puhkesi hänen jaloissaan
ja kanssaan tanssia tähtoi hän
yli nurmen kukkakoreilun.
Tytön jälleen pokoon rientävän
näki mies ja kiiruhti edelleen.
Tämän haltianimeä huusi hän,
ja tyttö pysähtyi pimeään,
hän luuntelemaan jäi paikoilleen,
lumouksen tunsi yllättävän.
Tinùviel sai tuomion osakseen
kun mies hänen huusi nimeään.
Beren sulki syliinsä Tinùvielin,
näki keijukaisneitosen silmien,
jotka peittyivät hiusten varjoihin,
tähtien valoa toistavan.
Tinùviel oli sukua hatjoiden,
kuolematon kuin nämäkin.
Beren ympärillänsä suloisen
hiusvaipan vain näki loistavan.
Kohtalo kauas kuljettaa
sai heidät, yöhön metsien,
saleihin mustan oven taa,
ylitse vuorten harmaiden.
Ulapat merten aavojen
tahtoivat heidät erottaa,
vaan taas he yhtyivät, haipuen
yli ketojen kukkaparmaiden.