IRC-Galleria

Olenkovasti ja usein ihmetellyt ihmisten yleistä reaktiota maailman, euroopan ja suomen tapahtumiin. Usein reagointi on jotensakin pinnallista kansallistuntoista ja omahyväistä. Esim. Konginkankaan bussiturma kosketti koko suomea, vaikkei useimmilla ollut edes tutun tuttuja osallisean tai omaisena koko tapahtumassa. uutisissa joku nainen itki tapahtunutta paikan päällä, vaikke hänellä ollut omaisia onnettomuudessa. Outoa minusta.

Ensinnäkin Mediat syöttävät meille jotakin outoa pajunköyttä, kuin yksi bussiturma jossa kuolee parisenkymemntä nuorta olisi maailman tärkein asia. Entäpä jos kaikki juuri ne samat nuoret olisivat kuolleet hajautetusti, eri aikaan eri paikassa, mutta vaikkapa parin kuukauden sisään. Olisiko se silloin saanut moisen huomion. Tuskin. Omahyväistä kansallista paskaa....

Keskimäärin päivittäin muistaakseni köyhissä maissa tapahtuu noin kymmenen tuhatta nälkäkuolemaa päivittäin. Eikö kukaan täällä itke niiden kohtaloiden vuoksi uutisissa? Mielestäni televisiosta aikanaan tuli ihan hyvä ja herättävä "lyhyt dokumentti sarja" tai ainakin se tuli kohtuu usein. Muistaakseni nimeltään joku "kaksi minuuttia" tms. Siinä musiikin soidessa vilisi jokin kuvien ja videoiden diaesitys ja ruudulla oleva tksti kertoi, mitä kaikkea negatiivista maailmassa tapahtuu keskimäärin kahden minuutin aikana. Saman tien kun laskee mitä tapahtuu vuorokaudessa, tai viikossa, niin mielestäni parisenkymmentä suomalaisnuorta, yhtenä iltana ei siinä kovin paljoakaan paina.

Ehkä ongela minun kohdallani on eräänlaisen kansallistunnon puute. En juurikaan millään tasolla suomalaista sen arvokkaammaksi ihmiseksi kuin ketään muutakaan. Mielsetäni se on hyvä lähtökohta joka antaa minulle mahdollisuuden paremmin tutustua jokaiseen ja antaa arvoa heille henkilökohtaisella tasolla. Toki olen hyvin isänmaallinen ja talvi- ja jatkosodan uhraukset, finlandiahymni ja vastaavat nostavat tunteet voimakkaasti pintaan.

Tällä tarinalla on kuitenkin punainen lankansa ja tuo aiempi on se niin sanottu aasin silta josa äidinkielen opettajat ahkerasti varoittivat ja muistuttivat. Tai sitten se aasin silta on tuo edellinen lause ja alkuteksti vain pohjustus.

Maanataina kolmen aikaan iltapäivästä koin erään laisen kosketuksen herkkyyteen tuntea ihmiskohtaloita. Mikään tsunami katastrofi tai vastaava ei ollut minussa koskaa mitään tunnetta herättänyt. Olin aina enemmänkin hubittunut ihmisten tavasta reagoida. Mutta nyt olikin minun vuoroni kokea jotakin. Sinä päivänä satuin kuuntelemaan radiota cd-levyjen sijaan autossa. Uutisten vuoro. Eipä nuo uutiset ole kovinkaan koskaan kiinnostanut, mutta jotakin jäi käteen.

Yhdessä uutisessa mainittiin jotakin että YK:n lasten etujärjestö uncef varoittaa afrikkaa kohta koettelevasta nälän hädästä. luvassa nälkäkuolemia.... En oikein enää muuta kuullutkaan. Minulle tuli tosi paha olo. Aivan kuin joutuisin tekemään jollekin pahaa. Jollekin lapselle. Mielessäni vain pyöri ajatus lapsista ja nälkäkuolemasta. Paha olo vain kasvoi. Kasvoi kunnes itkin. En tiedä miksi, mutta itkin. Kyynel kummastakin silmästä. Oloni parani hetkeksi, mutta parin kymmenen sekunnin kuluttua se tuli taas. Vielä yksi kyynel. Nälkään kuolevien neekerilasten tähden. Vieläkin tekee pahaa ajatella.

Hetken luulin olevani kosketuksessa sellaisen voiman kanssa joka aiheuttaa massahystreriaa. Kokoonnutaan yhteen ja itketään utntemattomien kohtaloa. Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen kylläkin, ettei sillä ollut mitään tekemistä tuon massahysteerisen ilmiön kanssa, vaan se oli minä yksin minun omassa sairaassa mielessäni. Eikä minulla ole mitään tarvetta kokea sitä uudestaan missään ihmisryhmittymässä esim. saadakseni itseni näyttämään jotenkin hyvältä ja maailmaa rakastavalta ihmiseltä. Paskapää minä olen ja silloin tällöin koen jotain outoa niin kuin tämä.