IRC-Galleria

Taas yksi maailman merkillisimpiä asioita. Eli siis ehkä järjettömimpiä keksintöjä - kuluttujan kannalta. Tämä keksintö on musiikkikerhojen kuukauden levyt. Siis ne, jotka aina jäävät peruuttamatta ennakkoon, jolloin ne sitten pitää joko palauttaa, tai pitää.

Aivan ensimmäinen epäkohta koko ajatuksessa on se, ettei kukaan pidä kaikesta musiikista, satunnaisesti valituista kuukauden levyistä. Eikä varsinkaan ole valmis niistä maksamaan, vaikka kaikkea kestäisikin kuunnella. Julkaistauista levyistä ehkäpä noin prosentin marginaali on sellainen, josta tavallinen kuluttuja on valmis maksamaan.

Onhan sitten keksitty eräänlainen karkea genretys, eli kuukauden tuote tulee omasta valitsemasta osastosta. Näitä osastoja on varmasti alle kymmenen. Silloinkaan kuluttaja on valmis maksamaan alle kymmenestä prosentista (enemminkin alle viidestä prosentista) satunaisesti valituista kuukauden levyistä. Varsinkin kun ottaa huomioon, että esimerkiksi Rock-osastoon kuuluu siis rock, hardrock, metal, heavymetal, alternative, punk hardcore jne. Paljon erilaisia tyylejä, jotka eivät välttämättä edes sano musiikkityylistä juuri mitään, vaan on ylimalkainen luonnehdinta kitaroiden särotasosta, rumpujen iskuista ja laulun melodisuudesta, sekä temposta.

Omakohtaisesti, useimmat lempibändini eivät sovi suoraan mihinkään vanhaan genreen, vaan ainoa tapa määritellä ne, on keksiä uusia genrejä. Kuten HIM esimerkiksi soitaa lovemetallia. Eikä edes ole takeita siitä, että kuluttuja, joka pitää HIMistä, pitäisi ja olisi valmis maksamaan muista lovemetal-bändein levyistä.

Selkeä johtopäätös kuukauden levy -järjestelmän olemassa olon syiksi on se, että niitä levyjä kuitenkin myydään. Levyjä ostavat ne omia oikeuksiaan puolustamattomat ihmiset, jotka unohtavat perua kuukauden tuotteen ennakkoon, saavat sen kotiinsa, eivätkä enää raaski palauttaa. Ehkä tuumaavat antavansa sen jollenkin lahjaksi, tai myyvänsä ystävälle. Loppujen lopuksi kyseinen levy jää hyllyn täytteeksi. Ja hyllyntäytettä tulee kaksitoista kertaa vuodessa. Rahaa palaa, mutta eipähän hylly jää tyhjäksi. Markkinamiehet ovat sitten viisaita...

Taas palataan takaisin juomapuolelle. Ja sisällytetään tähän kaksi kaakaojuomaresepstiä...

Elikkäs:

1: Eli vähän vastaava kuin muskottikahvi, eli pieni tupsaus (noin 1/4 tl) muskottipähkinäjauhetta. (Tämä resepti on varsin tavanomainen...)

2: Viljainen kaakao saadaan kun kaadetaan kaakaojuomaan 1-2cl viskiä. Mielellään kunnon skottiaista viljavaa (ja unohdetaan ne amerikkalaiset, joissa käytetään lähes mautonta maissia mukana).

Huom! Suosittelen molempia kuumaan kaakaojuomaan (saa toki kylmäänkin kokeilla). Ja jos tahtoo oikein hienoa juomaa niin kannattaa käyttää valmiin juomapulverin sijaan kunnon kaakaujauhetta + sokeria.

Tein taas ruokaa. Välillä on ihan hyvä syödäkin, jotta jaksaa. Tänään oli herkkuruokaa luvassa. Perunamuusia ja lihapullia. Kaikki omatekoista. Jostakin syystä perunalle tapahtuu muussatessa jotakin negatiivista.

Normaalisti aterian lisukkeena noin viisi normaalin kokoista perunaa tuottavat minulle hyvän kylläisyyden tunteen. Joskus viisi perunaa saattaa jopa tuntua paljolta määrältä. Tuskin koskaan kuitenkaan sen jäljiltä jää nälkä.

Mutta kun sama määrä perunoita kuoritaan, lohkotaan, keitetään, muussataan, lisätään voita ja maitoa sekä maustetaan suollalla, sen määrä jotenkin pienenee. Se ei enää tee kylläiseksi. Se ei edes oikein riitä. Tuntuu, että olisi pitänyt käyttää perunaa kaksinkertaisesti. Kuka pelleilee ruokani kanssa. Mihin katoaa osa perunan tilavuudesta. Ja häviääkö samalla osa perunan ravintoaineista. Enkä edes koskaan älyä käyttää enemmän perunoita...

Onneksi lihapullat ja muusi ovat suurta herkkua. Se kompensoi - nautinto.

Kaksimielinen ajattelu on nykyään aivan liian yleistä. Tavallista. Kaikki tajuavat kaikesta mahdollisesta sen kaksimielisen puolen. Onko se edes enää hauskaa! Tuskin loputtomiin ainakaan. Minä en jaksa ajatella enää kaksi mielisesti. Liian tavallista ja liian tylsää. Ei mitään uutta. Ruuti on jo keksitty ja meille kerrottu.

Minulla on vaihtoehto. Ajattelen kahdella mielellä. Kyllä niin voi tehdä. Ja toimintaperiaatekin on yksin kertainen. Ensin keksitään asiasta oma ajatus, jonka rinnalle keksitään toinen. Ikään kuin toisella mielellä. Tämä tietenkin pätee vain syy ja seuraus suhteissa ja tulkinnan varaisissa asioissa. Esim. miksi poika rikkoi kaupan ikkunan? Pojalla oli todennäköisesti yksi syy, tai suurempi konbinaatio syy. Muut eivät sitä voi tietää; vain arvailla. Siksi myöskin pitää ajatella kaksi mielisesti.

Usein en kuitenkaan esitä kaksimielistä kantaani muita koskevissa asioissa. Vaan niissä jotka koskevat minua. Kun minulta kysytään jotakin, saatan antaa kaksi eri mielisetä vastausta. Saakoon kuulija itse päättää, kumpi on oikea, tai edes parempi. Ja jos kuulija ei kykene ymmärtämään asian laitoja, olkoon. Ajatelen kaksi mielisesti. Ilmoitan molempien mielten tuotteet. Tällöin ei myöskään yhtä helposti voida sanoa, että muutan mieltäni jatkuvasti. Minulla on niitä vain monia.

Tällä kertaa reseptien maailmassa vähän tuhdimpaan, eli kunnon ruokaan. Seuraava pastakastike on helppo ja hauska valmistaa. Miinuksena pitkähkö haudutusaika.

Ohje:

Ruskista 3-4 isoa sipulia kattilassa, samalla 300-400g jauhelihaa kanssa. Ruskista rauhassa. Mitä pidemmin sipulia ruskistaa, sen makeammaksi maku muuttu. Opettele siis ruskistamaan oman makuistasi. Tämän jälkeen läiski kattilaan Rainbow-merkkisiä tomaattimurskia neljä tölkkiä. uusin löytöni ovat purkissa olevat, maustetut tomaattimurskat. (Tällöin paras makukombinaatio saadaan laittamalla kattilalliseen 2 tölkkiä valkosipulilla mausettua, yksi tölkki chilimaustettua ja yksi tölkki yrttimaustettua.)

Napppaa kastikkeeseen vielä noin teelusikallinen suolaa, kaksi lihaliemikuutiota, oman maun mukaan valkosipulijauhetta. Sekä pari desiä vettä on hyvä kayttää lihaliemen imeytykseen. Kypsyttele noin tunti, Kastikkeesta on sopivaa haihtua vähän vettä. Loppuvaiheessa keitä spagettia tai "what ever" lisukkeeksi.

Huom! Kastiketta tulee paljon. Itse syön siitä 4-6- kertaa. Varaa siis yli 3 litrainen kattila.

Tomaattimurska antaa kastikkeelle niin reilusti makua, ettei ketsupilla kannata läträtä tämän reseptin yhteydessä. Mikäli makua ei jostain syystä ole riittävästi, käytä ennemmin enemmän tomaattimurskaa, se antaa paremman maun.

Ja eikun herkuttelemaan!

Mikäli joskus haluaa helposti piristystä kahvin makuun läträämättä maidoilla tai maitovaahdoilla, kermalla, sokerilla yms. perinteisillä aineilla, kokeile seuraavaa:

Kahta pientä tai yhtä isoa kahvikupillista kohden lisää suodatinpussiin yksi "tupsautus" (1/4 tl) jauhettua muskottipähkinää. Mukavasti piristävä, vaan ei liian voimakas maku.

Nam nam...

Viime aikoina on ollut erityisen vaikeaa kirjoittaa mistään mitään. Oikeastaan koko kesän yli. Kaiken muun suhteen luovuus on ollut paljon pidempäänkin kadoksissa. Minne se luovuus on sitten mennyt - tai mistä se tulee? Tässä yhteydessä on mielestäni hyvä rinnastaa taide luovuuden tuotteeksi - siinä suhteessa minä luova haluaisinkin olla.

Vanha sanonta sanoo: "luominen on tuskaa". Hyvä lähtökohta taiteen syntymiselle on tuska. Kurja elämän tilanne. Miksi näin sitten on. Ehkäpä siksi että oman kurjuuden ajattelu ja siihen keskittyminen on yksinkertaisesti liian ahdistavaa. Mieli tahtoo sieltä pois. Ja olla vapaa. Siksi alitajunta kehittää ehkä kuvan paremmasta maailmasta. Tai mieli rakentaa kuvan, että ilmaisemalla omaa kurjuutta, protestoimalla löytyy tie ulos ahdingosta. Tällaiset kuvat voivat tullo ulos luovuutena, kunnon taiteena.

Kaikelle kuitenkin kuuluu olla vastapaino. Luominen on muutakin kuis tuskaa. Luovuus on päin vaistaista, eli ihanaa. Ihastuessaa (tai rakastuessaan) ihminen siirtyy omissa ajatuksissaan toiseen maailmaan. Hyvinkin samanlaiseen maailmaan kuin kurjissa olosuhteissa. Poikkeuksena toisenlaiset lähtökohdat ja toisen lainen jatkuvasti vaikuttava tunne - suunnaton ilo ja onni.

Mikäli siis ihminen ei oli kovin luovalla tuulella, on todennäköistä, ettei hänen elämänsä ole kurjaa, eikä suunnattoman onnellistakaan. Vaan sitä samaa tasapaksua, mitä on jatkunut kuukausia, ehkä vuosia tai jopa kymmeniä. Kurjuutta tai onnea voi saavuttaa hetkellisesti, juuri sen verran, mitä taiteen tekemiseen tarvitaan. Sen voi saavuttaa helpoiten päihdyttävillä aineilla. Tässä maassa yleisimmin alkoholilla. Mikä on myös monen taiteilijan - jopa - ongelma.

Hylkäänkö siis kaiken, vai otanko kaiken, vai alanko humaltua, mikäli tahdon luoda. Vai onko minun hyvä olla luomatta mitään.

Keikki on kuulemma sallittua sodassa ja rakkaudessa. Mutta rajoittuuko yhtenevyys vain tähän vai onko niin sodassa kuin rakkaudessakin vain pelkkiä häviäjiä?

Silloin elämään vasta helvetillisä hetkiä muodostuukin, kun on kahden pahan ilmiön vaikutus piirissä samaan aikaan. Vaikutukset moninkertaistuvat ja tuhon määrä saattaa olla katastrofaalinen - kuten eräänä päivänä.

Olinpa sitten viettämäss viikonloppuani Suomen Turussa (ensimmäinen paha). Sinänsä ihan kiva viikonloppu. Ei juurikaan valittamista. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen en lähtenytkään Turusta kohti Espoon kotia vielä sunntai-iltana, vaan vasta maanantaiaamuna (maanantai on toinen paha).

Enpä sitten kauaksi autolla päässyt kun ilmaantuo jo kaksi huolen aihetta: vähiin käyvä polttoaine ja palava laturin merkkivalo. Lisää huolta aiheutti se, kun auton sähköt vaikuttivat kertakaikkiaan katoavan. Jopa mittaristo lakkasi toimimasta.

Oikeastaan polttoaineen vähyys pakotti pysähtymään bensa-asemalle. Ensin jouduin kyllä tovin miettimään uskallanko ajaa mittarille ollenkaan. Pelotti etten saa autoa enää käyntiin. Pelko oli tosi. Ja kaiken kukkuraksi satuin osumaan mittariin jossa luki "tankkaus vain seteleillä, kortilla viereisestä automaatista." Jutun juonestakin jo saattaa arvata oliko minulla käteistä - ja myös sen sainko auton käyntiin ja siirrettyä viereiselle mittarille.

Kysyttyäni parilta henkilöltä käynnistysapua turhaan, kysyin neuvua huoltoaseman sisältä. Totuus oli se että jouduin turvautumaan tässä vaiheessa hinauspalvelun käynnistyspalveluun. Periaatteessa minulla ei edes ollut moiseen varaa, joten sain hieman tingittyä hinnasta.

Mutta auton laturi oli niin huonossa kunnossa etten edes tankkauksen jälkeen selvinnyt pois huoltoaseman pihasta, vaan jouduin samaisen hinauspalvelun hinaamana eräälle autokorjaamolle. Jossa pääsinkin viettämään lopun päivää. Korjaamolla todettiin laturin kunto sellaiseksi, ettei sitä kannattaisi juurikaan korjata, vaan ostaa uusi.

Päätin siisn ostaa uuden, jonka jälkeen jätin asian korjaamon huoleksi ja lähdin ikäänkuin aikaa tappaakseni kävellen kohti keskustaa nostamaan rahaa, jota minulla ei edelleenkään pitänyt olla. Viitisen kilometriä suuntaan ja takaisin... Saavuttuani takaisin korjaamolle, korjaaja oli juuri lähtenyt hakemaan minulle uutta laturia autosähköliikkeestä. Tämä odotus kestikin noin kuusi tuntia. Kunnolla puuduttavat kuusi tuntia.

Vihdoin saatiin laturi korjaamolle. Latruin noutajan auto oli nimittäin hajonnut autosähköliikkeen pihaan - ilmeisesti vieläpä jokin sähkövika. Kuitenkin kaikesta huolimatta saatiin vidhoin laturi autoon paikoilleen ja ajoneuvo jälleen ajokuntoon. Sen päälle piti vielä maksaa korjauksesta rahalla, jota minulla ei siis pitänyt olla.

Lopputulema oli se että saavuin kotiin, Espooseen 11 tuntia myöhemmin kuin oli alkuperäinen suunnitelma. Rahaa oli mennyt ylimääräistä vajaa 200€, jota siis minulla ei pitänyt olla. Mielenkiintoinen ja masentava seikkailu, josta opin varmasti paremmin varomaan maanantain ja Turun tuomaa pahan kombinaatiota.

Televisiosta tuli taas dokumentti. Tällä kertaa koskien syyskuun yhdennentoista terrori-iskuja ja erityisesti neljännen koneen tarinaa - sitä konetta jonka oli määrä iskeytyä Valkoiseen taloon, mutta syöksyikin maahan ennen kohdettaan. Ja jälleen kerran dokumenttia katsoessani jouduin kosketukseen oman inhimillisyyteni kanssa.

Pääsääntöisesti sen dokumentin katsominen teki pahaa - pahaa mieltä. Ja se puolestaan sai minut tajuamaan erään asian päivän selväksi. Dokumentissa kuvattiin matkustajien raktioita ja havaintoja kaappauksen sattuessa. Lähes kaikki soittivat tuttaville tai sukulaisille kertoakseen tilanteen ja olevansa kunnossa, vaikkakin kaikkia tietenkin pelotti.

Jonkin ajan kuluttua joknkun kaapatun omainen oivalsi tilanteen ja soitti kaapatulle kertoakseen kaappajien todennäköisesti käyttävä lentokonetta manuaalisesti ohjattavana ohjuksena iskeäkseen johonkin USA:n merkittävään kohteeseen. Tällöin matkustajat alkoivat suunnitella ja toteuttaa kapinaa kaappaajia kohtaan.

Tietäen kapinansa - onnistui se tai ei - mahdollisesti viimeiseksi teokseen, alkoi uusi soittokierros rakkaille ihmisille. Kertoivat olevansa kunnossa, kertoivat suunnitelmansa. Sanoivat rakastavansa ja jättivät hyvästit. Koneessa alkoi kapina, joka lopputuloksesta päätellen ei tuottanut haluttua tulosta, heidän omaa pelastumistaan, joka olisi säästänyt monen sydämen särkymästä.

Mielestäni kyky ajatella ja käsittää oma tilanteensa kaapatussa koneessa, koota itsensä ja soittaa rakkaalleen ja sanoo rakastavansa häntä on hyvin kaunista. Yksi kauneimmista tavoista lähteä pois elävien keskuudesta. Ja nimen omaan se sai minulle pahaa oloa, koska en koe saavani osakseni sellaista rakkautta ja ennen kaikkea en koe osaavani sellaista muille osoittaa vaikka niin tuntisinkin.

Mikäli oman lähtöni aika koittaisi, niin että myös tietäisin sen hetkeä ennen, soittaisin rakkaalleni. Sanoisin: "Minä rakastan sinua" - en koskaan hyvästelisi. Vain "Rakastan sinua" ja lähtisin. Täydellisemmin ja kauniimmin ei voi sanoa tai ajatella sillä hetkellä.

...Ja koskaanhan ei tiedä, mikä on viimeinen hetkemme...