Tänään mietin sellaista kaunista olentoa, kuin nuorta Mick Jaggeria. Hänessä oli nuorena kaikkea, mitä rokkareihin ihastuva tyttö voi haluta. Tietynlaista kauneutta androgyynisyyttä, upeita vaateita, raastava laulu-ääni, fiksuutta, pinnallisuutta, syvyyttä ja ennen kaikkea pahan pojan maine. Hänen huulensa oli elämääkin suuremmat ja hänen silmänsä olivat sumentuneet muutaman tripin jälkeen. Hänen esiintymisessään oli aistittavana eläimiä kuten Jim Morrisonin lavapersoonassa konsanaan. Ja miksi puhun meneessä muodossa hänestä? Koska puhun Nuoresta Mick Jaggerista.
Katsoin tässä vastaikään elokuvan Performance, jossa hän näytteli ylläri pylläri rock-tähteä. Siinä roolissa oli kaikki edellä maininnut asiat aistittavana. Tuntui, ettei hän näyttellyt rooliaan olenkkaan vain eli eläämänsä kameran edessä. Elokuva oli melkoinen matka boheemiin taiteilija eloon, joka oli kokemuksena, kuin trippi jonkun pään sisällä jota pääsi kurkistamaan. Niin tajunnan räjäyttävänä näin elokuvan. Mick Jagger taidanpa kuunnella tänään muutaman Rollareiden biisin siivotessani huonetta.