IRC-Galleria

Tänään mietin sellaista kaunista olentoa, kuin nuorta Mick Jaggeria. Hänessä oli nuorena kaikkea, mitä rokkareihin ihastuva tyttö voi haluta. Tietynlaista kauneutta androgyynisyyttä, upeita vaateita, raastava laulu-ääni, fiksuutta, pinnallisuutta, syvyyttä ja ennen kaikkea pahan pojan maine. Hänen huulensa oli elämääkin suuremmat ja hänen silmänsä olivat sumentuneet muutaman tripin jälkeen. Hänen esiintymisessään oli aistittavana eläimiä kuten Jim Morrisonin lavapersoonassa konsanaan. Ja miksi puhun meneessä muodossa hänestä? Koska puhun Nuoresta Mick Jaggerista.
Katsoin tässä vastaikään elokuvan Performance, jossa hän näytteli ylläri pylläri rock-tähteä. Siinä roolissa oli kaikki edellä maininnut asiat aistittavana. Tuntui, ettei hän näyttellyt rooliaan olenkkaan vain eli eläämänsä kameran edessä. Elokuva oli melkoinen matka boheemiin taiteilija eloon, joka oli kokemuksena, kuin trippi jonkun pään sisällä jota pääsi kurkistamaan. Niin tajunnan räjäyttävänä näin elokuvan. Mick Jagger taidanpa kuunnella tänään muutaman Rollareiden biisin siivotessani huonetta.

Jos saisin olla joku muu kuin minä, olisin ehdottomasti Pmmp:n toinen laulaja Paula Vesala. Minusta hän vaan on täydellinen naishahmo mitä maa kantaa päällään. Hän on fiksu, kaunis ja hänellä on unelma ammatti. Kaiken lisäksi hän osaa lypsää lehmää. Ja on tehnyt lapsen ellei jo useamminkin. Sitten hän seurustelee Rasmuksen Laurin kanssa, joka on aina ihan saman näköinen. Ja hän onnistuu pitämään tämän kaiken kasassa. Uransa, perheensä, itsensä. Hän on minusta yksi aikamme monista supernaisista, jonkalainen minäkin haluan olla.
Se vaan vaatii paljon työtä, kunnianhimoa ja hitonmoista itsehillintää. Mikä minusta tuntuu puuttuvan. Tahtoisin olla myös joskus tyytyväinen omaan ulkonäkööni, mikä jostain syystä tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta. Ulkonäkö tyytymättömyyteni vaikuttaa moni asia, esimerkiksi se, että minua on kiusattu ala-asteelta lukion ensimäisiin luokkiin asti. Milloin olin liian pieni, milloin yksinkertaisesti liian ruma kenenkään seuraan. Pojat kutsuivat minua elukaksi läpi ylä-asteen. Tämän takia tunnen varsinkin miesten seurassa äärretöntä epävarmuutta itsestäni. Onhan kaikki tällaiset kokemukset vahvistanneet minua ihmisenä, mutta kyllä toisinaan itsetuntoni valuu lattialle, kun joku tuntematon mies tai tuttukin mies toteaa minun olevan rumempi, kuin ystäväni ja tämän takia ei vaivaudu tutustumaan minuun. Sen takia olen tullut siihen tulokseen, että parempi olla yksin kuin kenenkään arvostelevan katseen kohteena. Julmaa tekstiä, mutta totta joka sana. Mutta toisaalta en vaihtaisi paikkaani kenenkään muun kanssa. Olen huomannut, että jokaisella meillä on omat vastoinkäymiset ja näistä tulee ja kuulukin päästä yli. Edellisessä ammatissani opin sen, että meneitä ei kannata jäädä murehtimaan, tulee elää tätä hetkeä täysillä, sillä loppuunsa se on ainut asia mitä meillä jokaisella on. Otsikko muuten tähän juttuun taitaa olla hiukan harhaanjohtava! JA tää juttuni pomppii aiheesta aiheeseen mutta ei kai se haittaa ;)

Olen ruvennut seuraamaan American Idolia! Tänä vuonna siellä on kerrankin uskomattomia esiintyjiä, ja tietenkin joukosta löytyy aimo annos surkeitakin esiintyjiä.
Minulle voittaja on jo selvä! Hän on mielestäni Crystal Bowersox. Hän osaa jo kaiken, joten en voi ymmärtää miksi hänestä ei ole bongattu jostakin muuta kautta julkisuuteeen. Hän on nykypäivän Janis Joplin! Hän on mielestäni läsnä musiikissa, sitä on vaikea selittää. Hän kuitenkin menestyy aitoudellaan kisassa. Häneen ei ole tarvinnut tunkea mitään botoxia vaan hän on 100prosentisesti oma itsensä. Ihanaa, että oman tiensä kulkijat menestyvät, kuitenkin tässä maailmassa! Ja varsinkin musiikkin saralla. Olen kaivannut aitoja muusikkoja. Toivottovasti raju musiikkibisnes ei muokkaa Crystallista mitään persoonatonta silikoonihuulista tybyä. Tosin en usko, että näin käy, koska hänessä vaan on sitä jotakin!
Keep it Rockin Girls!:) Aitoutta tässä maailmassa tarvitaan ja kaivataan!
Kuva ala olevasta osoiteesta
http://crystallbowersox.tnbsound.com/

Tapahtuisipa jotain jännittävää! En tiedä mitä, mutta tämä vuosi on lähtennyt todella tylsästi liikkelle. Ei ole oikein tapahtunnut mitään erikoista. Noh loppu työt, mutta se ei tullut yllätyksenä, koska kyseessä oli määräaikainen työ ja tyylin näitä työkkärin järjestämiä työllistämisjuttuja. Bilettänytkään en ole kunnolla, enkä ole tutustunnut uusiin ihmisiin paljoa ainakaan. Meinasin muuten jättää tänä vuona hakemisen Amk-hon. Sen verran meinaa tuota kolmenkympin ikäkriisiä pukata, että tuntuu että olen opiskeluni opiskellut. Enkä ensimmäistä kertaa tiedäkkään mitä alaa opiskelisin.
Inhottaa, kun olen alkannut järkeillä asioita, elää rahan mukaan enkä fiilisten. Sitä kai kutsutaan aikuistumiseksi. Tahtoisin töihin, jotta se toisi edes jotain tähän tasapaksuun eloon. Masentunnutkaan en ole, mutta en ole oikein iloinenkaan. Sillä tällä hetkellä tuntuu, että sisälläni on jokin tyhjiö, joka tarvitsisi jotain täytettä ja enkä nyt puhu mistään seksistä. Minulla on luovuuden kaipuu, mutta ainoat luovuuden purkaukset ovat jäänneet blogin pitämisen ja lusikan spraymaalaamisen tasolle. Ideoita olisi pää täynnä, mutta ei mitään kunnon inspiraatiota ole toteuttaa niitä. Ennen haaveilin ulkomaille lähdöstä, mutta nyt sekin tuntuu olevan rahasta kiinni, ja eikä nyt jostain syystä ole halujakaan lähteä minnekkään. Nyt luen netistä toisten ihmeellisiä tekemisiä tapahtumia pää täynnä kaipuuta, että voikun minäkin! Ja sitten tuntuu, että facebookin takia ei tule pidettyä oikeasti ihmisiin yhteyttä, että kaikki kirjoittaa kuulumisensa tilapäivitykseen ja niistä tykätään ja komentoidaan vaan silloin jos siinä on jotain todella nasevaa ja ärsyttävää. Sekin paikka tuntuu ahdistavalta aika ajoin. Ja jos rupeat keskustelemaan jollekin niin se häipyy saman tien pois. Hohoijjaa. Tuntuu, että elämän jokaisen osa-alueeseen on katkennut tietynlainen yhteys. En odota rakkauttakaan. Ennen uskoin siihen. Viime vuosi tosin aukaisi silmäni monella tapahtumalla niin rajusti, etten enää usko siihen tippakkaan. Enkä näe parisuhteessa mitään järkeä. AARgh inhottaa nämä omat ajatukset. Voi kun tuntisin jotain älytöntä! Voi kun joku ihminen soitaisi minulle josta en ole kuullut moneen vuoteen! AARGH. kaipaan montaa ihmistä, jotka olivat minulle ennen läheisiä ja jotka inspiroivat minua eri elämän alueella, mutta jotka ovat hävinneet jostain syystä jonnekkin muistoihin vaan. AHDISTAAA! Aargh. Voi kun osaisin selittää, voi kun osaisin itkeä tunteella taas, voi kun osaisin pitää hauskaa, voi kun miettisin aivoni tyhjiksi! Miksi Kaikki on nyt niin voi kun voi kun! Yleensä pistän asioita tapahtumaan mikä nyt sitten hidastaa!??!?!
äshhhhhh. Kaikki on hyvin, mutta onko sittenkään?!?!?

Näkyykö tää jos painaa talenna? EI Vittu :D :D
En ossaaa ! tätä enää q"Orer

Mie sitä sitten taidan käsittää kaikki ihmisten väliset kommuniikaatiot vääärin. En sitten ymmärrä yhtään tätä maailmaa. Huoh.

Ihanaa Joulua jokaiselle :)

Ja Niin elämäni mullistui, kun kuulin etttä Niagran putoukset onkin niagaran putoukset. Hmn my Life is messy right now!!!

Jaksaisiko olla aktiivinen ja värjätä tukkansa vai ei??? siinäpä vasta puluma :D

Nyt, kun kuljen töissä, en jaksa olla netissä niin aktiivisesti, kuin ennen. Blogiani päivittelen, silloin, kun huvittaa ja täällä käväsen vaan ani harvoikseni katsomassa käykö, joku nakkaamassa kuviani kommenteilla. Ei käy. En ole ollut itse aktiivinen nettikävijä ja se näkyy myös muiden osalta. Tuntuu, että elämäni on tyhjetynnyt rahan tienaamisen takia. Töissä on kivaa, mutta jotenkin tuntuu, että olen tyhjää täynnä, eikä minua oikeastaan kiinnostaa mikään samalla mitalla, kun ennen on kiinnostannut.
Mietin myös, että johtuuko tämä ilmiö myöskin siinä, että olen asunnut jo yli vuoden "suurkaupungissa", että minusta suoraan sanottuna on tullut kylmempi ja tunteetomampi muita kohtaan ja itseäni. Tosin niin sanottussa rakkauselossani kohtasin tänä vuonna omaan kokemuspohjaani liian raastavan kolhun, joten saattaa olla, että sen takia, en ole ollut kiinnostunnut kunnolla mistään, mikä eloa kuljettaa eteenpäin. Sillä tulin vahvasti siihen tulokseen, että olen ollut hullu, kun olen uskonnut niin harhaiseen ja ärsyttävään asiaan, kuin rakkaus. Uskon tällä hetkellä vahvasti yksillösyyden kehittämiseen, mikä on tehnyt minusta hieman eraakoivan kaiken suhteen. En biletä samalla mitalla, kuin aikaisemmin, en jaksa shoppailla uusia vaateita kaupasta, koska en ole käyttännyt puolia entisistäkään, mutta kirpputoreilla käynti sentään on säilynnyt samanlailla, kun ennenkin. Mutta siihen on tullut uusi ilmiö, vienkin itsekkin vaateita sinne. Nytkin on lähdössä kaverin mukaan kolme säkkiä turhia ja liian pieniä vaateitta. Tai noh en aivan itse. Mutta mikä minua vaivaa? Syksy? Aikuisuus? Suurkaupungin kylmät tuulet? Sopeutuminen ? Kehittyminen ? Miehistyminen ? Sinkkuna liian kauan? Jotain on meneillään, enkä itse tiedä yhtään, että mitä. Vai olenko yksinkertaisesti katkera, etten koskaan pääse opiskelemaan ammattikorkeaseen sitä mitä tahtoisin ja jään työnorjaksi ilman päämäärää??? Hmn.