Rakkauteen niin uskoa tahtoisin.
Alkaa vain pikku hiljaa karista se,
kun pettyä saa kerta toisensa jälkeen...
Sydän murskattu palasiksi.
Sielu revitty kappaleiksi...
ja joka kerta kun toisten takia säryn...
Satutan itseäni
KIPEIMMIN!
En tiedä miksi,
että tunnen itseni erilliseksi.
En kuulu minnekään...
vaikka ehkä haluaisinkin...
Olen yksinäinen
naaras susi...
Etsin rakkauteni kohdetta ikuisesti.
Paikka paha on.
En jaksanut enää.
Pelkäsin.
Karkasin.
Otettiin turvaan.
Kiitos ystävien rakkaiden.
Näkivät totuuden.
Kauhistuivat nähdessään.
Pelastivat
ystävät ja läheiset.
Ei Jesse laskeutunut
pilvistä taaskaan.
No...sehän tiedettiinkin...
Veri valuu
pitkin käsivartta.
En välitä siitä.
En tunne tuskaa lainkaan.
Kämmenselät
jo ruhjotut ovat.
En välitä siitäkään.
Kuinka saisin
jonkun ymmärtämään
miten paljon
minuun sisäisesti sattuukaan?
Tuo kaikki on
sisäisen tuskan hinta.
Kasvot kalvaat neidon melankolisen.
Ei ole enää jäljellä kuin kuori.
Kädet niin arpiset kertovat
tarua sisäisestä tuskastani,
jota kukaan ei pysty ymmärtämään
kunnolla,
KOSKAAN.
Lankesin ja tipahdin vai
tipahdinko ja lankesin?
Odotan Häntä,
Hän joka Minulle oikea on.
On vaikeaa luottaa.
Vaikeaa luottaa lupauksiin.
Haluan luottaa.
Kuka on se,
joka sydämeni särkyneen korjata vois?
Löydä Minut...
Joka Minulle oikea on
ja paikkaa sydämeni särkynyt.
Vaikeaa se olla voi,
koska kovan kuoren olen
ympärilleni kasvattanut.
Murra kuoreni ja
löydä aito Itseni.
On arvetsielussani syvät
ja tuska menneen elämän raastaa toisinaan pahasti
sisintäni.
On mieli musta yönneidon tän,
käsien arvet muistuttavat kuinka
minuun sattuukaan.
On vaikea luottaa.
Silti kaipaan vain aitoa rakkautta.
Yönneito antaa veren valua ja sulkee
itsensä pahalta maailmalta.
Käsiensä lomaan peittää kasvonsa
ja itkee katkerat kyyneleensä.
Viha, rakkaus, sekaisuus,
ehkä elämän mysteerit vielä
yönneidolle paljastuu,
Viiimein vapaa tuskasta,
viimein vapaa pelosta,
viimein olen oman Itseni Valtiatar.
Ovat kyyneleet viimeiset itketty,
sydän särkynyt
viimein taas ehyt on.
Olen valmis jälleen elämään,
on kuoleman kaipuuni
viimein hiipunut hiljalleen,
vaan pahat muistot
eivät koskaan katoa,
silti voittanut olen nekin,
ajat synkeimmät.