IRC-Galleria

On mahtavaa herätä sellaiseen tunteeseen, että on pakko (edes yrittää) tehdä taidetta. Tänä aamuna heräsin viimelauantaisen biisinraakileen kertosäkeestä uusi versio mielessäni. Pakkohan siinä oli sitten tarttua kitaraan ja yrittää ottaa tuosta ideasta kiinni. Ei se ihan vielä löytänyt oikeaa muotoaan, mutta haluaisin kuitenkin uskoa, että luovuuden kanavat ovat nyt laajalti auki. Tätä on nimittäin tapahtunut viime viikkoina enemmänkin.

Olen kiitollinen seuraaville artisteille, että he ovat taas julkaisseet elinvoimaista musiikkia:
Sara
Jarkko Martikainen
Maj Karma
Tommi Liimatta

Vaikka vertailu onkin turhaa, niin kyllä Sara on tällä hetkellä merkityksellisin. Ehkä siksi, että sitä olen odottanut muita pidempään. Jake ja kumppanit ovat eliittejä lajeissaan ja tulevat vuoroin olemaan pinnalla. Matkalle käyn - auraalinen hedonismi mielessäni.

Sisälläni on paljon sanattomia rakennelmia, jotka toimivat kuten pitääkin, vaikken olekaan määrittänyt mitä ne ovat tai miksi ne toimivat niin kuin toimivat. Välähdyksiä näiden rakenteiden olemassaolosta saan vastaamalla toisten ihmisten kysymyksiin sanallisesti (joko kirjoittaen tai puhuen). Joskus ihan yllättyy, miten koherenttia settiä siellä kuoren alla onkaan, ja että miten hyvin sisäinen filosofia ohjaa vaikkei se itsekään tiedosta itseään. Se vain on, mutta silti se on oikeassa, tai ainakin pyrkii siihen. On valmis muuttumaan, ja määrittelemättömänä kykenee siihen nopeastikin. Määritelmien ei tulisi antaa ohjata prosessia, vaan prosessin niitä, muuten ne ovat esteitä. Parhaimmillaan määritelmät itsestä ovat tarttumapintoja, jotka ovat vähän aikaa paikoillaan, ja joilta voi ponnistaa, mutta jotka häviävät sen jälkeen (vähän niin kuin joissakin tasohyppelypeleissä).

Kaipa yritän tässä vain sanoa, että suunnan voi tietää, vaikkei tietäisikään miksi sen tietää. Kuin kuorellinen johto, jonka sisältöä ei tiedä. Jos sen kuorta joskus vuolee hieman - nähdäkseen sisällön - ymmärtää, mitä kaikkea siellä kulkee. Näky voi olla yllättävä - siellä voi olla aivan kummia piuhoja, jotka kuitenkin ovat hyödyllisiä ja hyvästä syystä siellä. Tuon johdon kannattaa kuitenkin antaa joskus kehittyä ihan rauhassa, sillä ei liene hyväksi tietääkään kaikkea sen sisältöä. Pääasia, että se toimii.

Ja sitten töihin.

En tietääkseni koskaan ole ollut lahjakas säveltäjä. Olen tehnyt joitakin hyviä kappaleita, mutta se ei ole vielä taitoa. Se voi yhtä hyvin olla tuuria. Musiikin tekijä on kytenyt sisälläni aina, se ei vaan ole ikinä saanut mitään kunnolla valmiiksi ja esitetyksi (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Melodioita, riffejä ja näkemystä mielestäni on tarpeeksi, ne eivät kuitenkaan vielä riitä. Taide tarvitsee aikaa ja tilaa ja vapautta. Ilmeisesti tässä hetkessä niitä ei ole tarpeeksi. Kappaleiden tulisi syntyä luonnollisesti, ja niitä syntyy silloin kun on aikaa eikä pakkoa. Tämäkin on lienee itsestäänselvä asia. Sellaisetkin unohtuvat joskus helposti.

Yksinkertaisia asioita on niin paljon ja ne liittyvät niin moniin juttuihin, että niistä tulee yhdessä aikamoinen sotku. Elämä on kuin hyvä biisi - siinä on tarpeeksi yksinkertaisia hyviä elementtejä, jotka toimivat parhaiten yhteydessä muihin elementteihin, mutta jotka kuulostava hyviltä itsenäisinäkin. Ja parempi on säästää hyvät osat eri biiseihin kuin laittaa niitä kaikkia yhteen kasaan, jolloin ne hautautuvat toistensa alle.

Taiteilijan täytyy aina uudelleen synnyttää taitonsa, riippumatta siitä mitä on aikaisemmin saavuttanut. Taide, elämä ja onni - käsitteitä, jotka taitavat olla lähempänä toisiaan kuin luulinkaan.

Voihan Simo-Petteri Broman.

Menin taas metsään etsimään voimaa. Aamulla oli hyvin vähäinen motivaatio työn tekemiseen, eikä sitä oikein vieläkään ole. Tämä on maanantain jatko-osa.

Työ tuntuu nyt jotenkin liian suorittamiselta ja mekaaniselta. Tällä hetkellä tarve on enemmän henkinen kuin materiaalinen. Jos minulla olisi syntymäpäivä tänään, toivoisin lahjaksi sen verran rahaa, että voisin pitää lomaa.

Kiitos metsä. Kiitos Zen Café. Kiitos itselleni, että otin aikaa. Kiitos ystäväni, olette majakoita ja majavoita.

Tein siis persoonallisuustestin. Kovin usein en näitä tee, koska ei testi voi totuutta kertoa. Tosin sillä on kyky herättää uusia kysymyksiä ja kyseenalaistaa käsityksiä itsestä.

Osa tästä on mielestäni totta, ja osa ei:

"Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta, varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla, eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta. Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua. Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat pitää sinua mystikkona tai haihattelijana. Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, ”sielunkumppanin” etsintä. Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä, sekä kontaktia toisiin ihmisiin. Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen."

http://www.netello.com/persoonallisuus_testi.php

Mielestäni minulla ei ole "taipumusta vaipua alakuloisuuteen". Eilisessä oli kyllä hieman sellaisia sävyjä, mutta ne olivat vain tunteita muiden joukossa, ei alakuloisuutta. Toivo on kuitenkin sisälläni niin vahva, että se tuntuu huonompinakin hetkinä. Olen ehkä alkanut tuntea enemmän kuin ennen, ja silti säilyttänyt tasapainoisuuteni. On tässä tulkinnassa mielestäni muutakin kummallista, mutta olkoon. Korjatkaa, jos siihen on tarvetta. Tällaiset määritelmät itsestä voivat olla pahasta, riippuen miten niihin suhtautuu.

Mikäpä olisi mielenkiintoisempaa kuin miettiä itseään? No, joka tapauksessa tänä aamuna ihmettelin näköistäni kuvaa:
http://www.deviantart.com/deviation/39663625/?qo=2&qh=special%3Anewest

Olen ainakin näyttänyt tuolta joskus aikaisemmin. Se oli kuin olisi katsonut jotain vanhaa valokuvaa itsestään, jota ei ole otettu. Tämä vanha, myöskin käsitelty ja siksi huono vertailukohta vuodelta 2001 toimikoon jonkinnäköisenä peilinä:
http://koti.mbnet.fi/c2162/rutimoraita/img/hahmot/c2.jpg

Minut pitkään tunteneet voivat ehkä paremmin sanoa olenko ihan hakoteillä vai en. Ei tästä tosin tarvitse olla kiinnostunut.

Mietin hetken ennen tämän kirjoittamista, että tarvitseeko tätäkin sanoa - tarvitseeko minun julkaista näitä kokemuksia. Mutta ei kai sillä ole väliä, mitä sanoo, vaan sillä, mitä jättää sanomatta.

Luin tänä aamuna äitini blogia. Se sai minut itkemään. Olin niin kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla on niin oikeassa oleva lämminsydäminen äiti. Ja itkeminenhän ei ole minulle mikään helppo tai tavallinen juttu. Se todella tuntui. Ja ymmärsin ehkä hieman paremmin mistä on kysymys.
http://valmet565.vuodatus.net/blog/229448

Toivon, että voisin jatkuvasti olla uusi. Jatkuvasti antaa ytimelleni mahdollisuuksia päästä hehkumaan entistä kirkkaampana ja monivärisempänä. Ytimen tulisi voida leijua ilman niitä kannakkeita ja häkkejä, joita määritelmät luovat. Haluan tehdä sen, mikä tuntuu minusta oikealta, mutta en välttämättä tietää perusteita sille. Riittää, että pyrin hyviin tekoihin - että ne ravitsevat itseäni ja muita.

Ydin ei suinkaan hehku itsestään, vaan se tarvitsee ulkopuolelta energiaa - joko ihmisistä tai maailman kauneudesta. Itse en kuvaajana näkisi mitään syytä kuvata, jos en voisi näyttää muille sitä mitä näen. Ja jos näen jonkun toisen ottaman kauniin kuvan, voin tulla siitä hyvinkin onnelliseksi. Mutta tärkeintä tässä lienee se, että kauneus yksinään, ja ihmiset yksinään, ovat vain ytimiä, jotka tarvitsevat toisiaan voidakseen hehkua täysillä.

En ehkä usko jumalaan, mutta uskon kuitenkin voimaan, joka syntyy vuorovaikutuksesta maailman ja sen kokijoiden kanssa.

Muutaman viime päivän tapahtumat, itselleni ja tuntemilleni ihmisille, ovat saaneet minut vakuuttuneeksi tunteen mukaan toimimisen tärkeydestä. Koskaan ei pitäisi ajatella liikaa sitä, mikä on järkevää ja mikä ei. Tunteminen on hyväksi, oli se sitten järkevää tai ei. Ja vaikka tunteet tuleekin tuntea, eikä haudata niitä, ei ole hyväksi jäädä jumiin johonkin tiettyyn tunteeseen. Tunteesta pääsee eroon vain toimimalla - joko tunteen mukaisesti tai sen vastaisesti. Se, kumpi on "oikein" tai hyväksi, selviää vasta myöhemmin. Ainoa keino päästä tunteesta eroon, tai viedä se jollekin toiselle asteelle, on toimiminen. Asialle pitää tehdä jotain, tai se jää seisomaan esteeksi eteesi. Sen taakse ei voi kurkkia, eikä sitä voi ohittaa. Tai jos voikin, se lähtee seuraamaan. Joskus tunne ja järki ovat kiinteästi osa toisiaan, eikä tunteen mukaan toimimista sinänsä voi luokitella pelkästään järkeväksi tai tunneperäiseksi - hyvä ja vahva, tunnistettu ja tunnusteltu tunne kyllä tietää mikä se on ja miten siihen pitää reagoida. On tuntijan päätettävissä, toimiiko tunteiden mukaisesti vai ei. "Ei unet jätä meitä rauhaan, vaikka hylkäisimme ne" (CMX:ää lainaten).

Jätän tämän nyt perustelematta (esimerkin kanssa), koska se on totuus. Eikä se mitään kuitenkaan auttaisi, vaikka kertoisin kuinka itse olen tähän ajatukseen (tai sen asteelle) päätynyt, se täytyy kuitenkin jokaisen itse oivaltaa, omien kokemusten kautta. Ei varmaan ole kuitenkaan pahitteeksi, jos joku tämän maailman eliöistä jossain muodossa kertoo oman näkemyksensä asioiden laidoista.

Ja sitten vielä lattea klisee: "Don't dream your life, live your dream."

Olen jo vuosia pyrkinyt kehittämään hyvää tekniikkaa kananmunan kuorimiseen, mutta vasta eilinen kuorintakoe tuotti ennennäkemättömiä tuloksia. Huomasin, että kun kananmunan kuoren rikkoo polvea vasten, sillä on taipumusta haljeta kahteen osaan (yhden empiirisen kokeen jälkeen päättelin jo näin olevan). Eilen sain siis kananmunan kuorittua siten, että kuoripalasia oli tasan kaksi (ennätys!). Tämän vähempää paloja ei luultavasti pysty edes olemaan. Kokeilin polvitekniikkaa myös tänä aamuna, joka todisti aavistukseni oikeaksi - kananmunalla on taipumusta haljeta melko siististi, kun sen kohtaa polven oikealla vauhdilla. Halkeama tosin oli hieman levinneempi kuin eilen, sekä kananmunan keltuainen jäi kokonaiseksi, vaikka valkuainen halkeisikin kokonaan. Tämä hankaloitti puoliskojen kuorimista.

Voimakkuuden pitää olla tarpeeksi suuri, jotta isku halkaisee munan rakenteet tarpeeksi tehokkaasti, mutta ei kuitenkaan liian iso, sillä muuten muna leviää käteen. Munan tulee olla vaaka-asennossa, jotta iskuvoiman suunta on oikea. Luulisin, että mitä tarkemmin isku osuu munan ympäryksen leveimpään kohtaan, sitä paremmin se halkeaa tasaisesti.

Tutkimukset etenevät seuraavaksi toisenlaisiin iskualustoihin, kuten kyynärpäähän ja ranteeseen. Kuoripalaennätystä on vaikea enää rikkoa, mutta tekniikka tulee silti hioa loppuun asti. Kaikenlaiset kananmunankuorintakokemukset ovat tervetulleita. Tarvitsen niitä tutkimukseni tueksi.

Öiset Carcassonne-himoni heräsivät. Ehkä menenkin näkemään unta pelistä, niin ei tarvitse hankkia sitä oikeasti.