IRC-Galleria

En oo ehkä ikinä ollu henkisesti näin maassa...

Onks onnellisuus liikaa vaadittu?
Ei elämä oo mitään ruusuilla tanssimista, mut ei sekään voi olla hyväks mielelle ja kropalle et on kyllästynyt kaikkeen 24/7.
Yhtä pimeää luolaa koko elämä..
Sitten kuin viimein saa hetken verran olla onnellinen, tajuaa, miten tyhjä elämä oikeasti on ja murtuu taas uudestaan.

Usein tuntuu, että oon juuttunut juoksuhiekkaan. Elämä toistaa itse itseään.
Oonko kenties laiska, vai vaaditaanko multa liikoja?
Olenko ehkä masentunut tai tottunut pääsemään liian helpolla?
Mulle jatkuvasti vakuutetaan "ylemmältä taholta" että oon huono ihminen, ja ehkäpä mä oikeasti olenkin.

Keskeinen ongelma on motivaation puute. Ei jaksa ryhtyä mihinkään ja liian usein tulee sanottua ihan sama. Mitä ikinä sitten tekeekin, homma on useimmiten juosten kustu.
Sitten piiskaan itseäni piikkilangalla kun teen jonkun virheen. Kaikki syyttävät minua, ja minä itseäni.
Ei anneta edes mahdollisuutta, että vika olisi jossain muussa.

Arjen täytyisi olla enemmän ruusuista. Joka päivälle jotain, jonka avulla jaksaa eteenpäin. Asian ei tarvitse olla millään tavalla erikoinen. Pelkästään jonkun ihmisen näkeminen voi saada hyvälle tuulelle, kunhan asian kokee läheiseksi.

On kurjaa herätä huomiseen ja ajatella: "Kappas. Elän tän päivän pois mahdollisimman nopeasti. Ehkä hyvät asiat tulevat sitten joskus tulevaisuudessa."


... kukaan tätä edes jaksa lukea, saatika sitten ymmärtää, mutta vaikeeta on ...