Kävelimme synkkinä pitkin tietä, Siinä meni turhantärkeä ja mitäänsanomaton vieritysten... Mihin sellainen mukamjas johtaa kun pienokaiset viedään emoltaan juuri kriittisellä hetkellä niin etteivät ne selviä sitten niin millään ilveellä! Tuska sisälläni on todellinen ja suru ja ikävä puristavat jokaisen valoisen muiston hetken lämpimässä vieritysten toistemme kanssa symbioosissa eläen... No se on nyt riistetty ja mennyttä aikaa minulle eli on käännettävä uusi lehti taas elämän kirjassa ja repiä itseltäni jotain oleellista pois ja jatkaa taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Eihän se elämä pettymyksen mukana saa kaatua! Mutta mitkä ovat vaihtoehdot?? Niitä EI pahemmin jaella PERKEKLE!!!